Höpinää pienestä

Mies käytti pikkuista puntarilla, eikä toinen ole sen mukaan kerännyt painoa kuukauteen. Pituutta ilmeisesti tulee, kun lahkeet jää lyhyeksi. Nyt ollaan koon 86 housuissa menossa, seuraavat koot ostetaan jo lastenpuolelta. Toivottavasti se painon tasoittuminen on tosiaan tasoittumista vaan, kun ei sitä kahdeksankuukautis- ja kymmenkuukautisneuvoloiden välilläkään ehtinyt kertyä kuin kolmisensataa grammaa...Viime neuvolassa mitat oli tosiaan 77cm ja 9600gr. 

     Pieni alkaa yhä enemmän ja enemmän muistuttaa vauvan sijasta pientä lasta: jalat on pitkät ja suorat, mittasuhteet sopusuhtaistuvat entisestään, vauvantuoksu haipuu... Ja se on tullut hieman itsetietoisemmaksi. Sitä esimerkiksi selvästi nolottaa, jos se säikähtää jotain, mikä osoittautuukin harmittomaksi. Se pidättelee alahuuli törröllään itkua ja purkaa kiukkua mihin tahansa käsillä olevaan. Silloin on vaikea tietää, miten lohduttaa pientä ja samalla olla tekemättä isompaa numeroa tilanteesta, joka selvästi nolottaa jo valmiiksi. 

     Se tykkäilee Pingusta ja siitä kun isi soittaa kitaraa. Se ottaa askelia tukea vasten, mutta ei halua, että sitä kävelytetään. Se halailee kaikkea äidistä ja isistä banaaneihin. Ja sillä on kahdeksan hammasta, neljä ylhäällä ja neljä alhaalla. 

Ravaan ympäri kaksiota. Pieni haluaa, että luen sille, mutta seminaarissa käsiteltävä tutkielma on tulostamatta ja paniikkipaniikkipaniikki. Mies on ihmeissään, eihän se ole minun tutkielma ja opponointikin on saatu alta pois, eikä se oikein tahdo tajuta, että minun pitää silti olla kärryillä siitä, mitä puhutaan. Se sanoo, että olen pinko, että pitää hellittää, ja minä äyskin, että ei kun se on minimivaatimus, että on lukenut käsiteltävän paperin ja osaa sanoa edes jotain. Ei heillä vaan, ei kukaan seminaarilaisista tiedä toisten töistä mitään ja minä ihmettelen, että miten ne oikein selviää siitä.
     Mutta minä olenkin dinosaurus.
     Silloin kun aloitin ei luennoilla kuullut sitä vittu ei vois vähempää kiinnostaa - kätinää puhumattakaan siitä, että olisi nukuttu. Ja nykyään, noh, en voi istua luennoilla. Yritän selvitä tenttimällä mahdollisimman paljon. Mutta olenkin kurppa jolla ei ole oikein varaa asennevammailla, eikä minimivaatimusten täyttäminen ole pinkoilua. Kuka piru ylipäänsä hakeutuisi minun alalleni jos ei halua lukea?

Koko keskustelusta tulee vanha olo. Kun tekee asioita tosissaan kun ei ole enää tilaa eikä mahdollisuutta muuhun. Kun olisi nolompaa känistä kaikista opiskeluun liittyvistä velvoitteista kuin olla aidosti innoissaan ja kiinnostunut ja sanalla sanoen nörtti. Koska nörttihän minä olen (sanan hieman laajemmassa merkityksessä.)

Kirjoittajaryhmässä on nainen, joka on siinä seitsämänkymmenen kieppeillä. Ja se kyselee minulta, että mitä minä nuori ihminen olen mieltä maailmanmenosta, että tuntuuko että kaikki on menossa päin helvettiä. Ja minä sanon, että ei. Ei kaikki. Ja se hokee moneen kertaan, että kun sinä oot vielä niin hirviän nuori. Meinaan ensin sanoa, että kuule täytin just kolmekymmentäyksi. Sitten laskeskelen hieman ja tajuan, että sehän oli likemmäs neljänkymmenen kun minä olin vastasyntynyt. Ehkä se on vaan kohteliaisuus olla jonkun silmissä nuori. Kunhan ei olisi rasittava pentu.

Hljaisuuden jälkeen

Opponentin ominaisuudessa jouduin selaamaan läpi korkean pinon kirjallisuutta psykoanalyysista, lapsen ja äidin välisestä varhaisesta vuorovaikutuksesta ja kirjallisuusterapiasta. Ei hyvä. Näin viikon omituisia unia ja kuljin päivät niiden jälkikaiuissa. Teki mieli purra opponoitavalta pää irti.
     En olisi halunnut upota siihen maailmaan, äiteihin ja kaikkiin niihin abstrakteihin odotuksiin, mitä kirjojen sivuille oli upotettu jaettu illuusio, deprivaatio, reaktio, luovuus, defenssi, transferenssi, siirtymäobjekti, minätuki, real self, false self...
Minä alan ajatella liikaa, eikä se ole hyvä asia. Alan miettiä kaikkia tapoja, joilla olen jo sössinyt ja pilannut pienen elämän ja ennen kaikkea alan muistaa. Ja muistamisesta tulevat unet omasta äidistä, univainolaiset, joita ei saa manattua pois.
     Eikö viimein voisi vain unohtaa?

Nämä inspiroivat

1. Pikkupakkaset. Lunta ei vielä ole, mutta saa kulkea jo kunnon takissa ja kaulaliinassa.

2. Opiskelu. Saan silloin tällöin mahdollisuuden keskittyä yhteen asiaan kaksikin tuntia kerrallaan ja keskustelemaan keskeytyksettä "aikuisten" asioista.

3. Runot. Ne vaatii vähemmän ja antaa enemmän.

4. Värit. Pihlajat ovat jo kaljuja, mutta näen nekin vielä punaisina. Ja hiuksissa on viimein väriä, tuli hienompi kuin odotin.

5. Patti Smithin "Ihan kakaroita".

6. Pyykkääminen. 

7. Minulla on tarina, johon tutustun vasta. 

    Siinä seisoo lapsi, siinä seisoo... Paremman sanan puutteessa toivo. Ei. Uni. Siinä seisoo lapsi nimeltään Uni, pitkäjäseninen ja nimetty. Muodostan sanan, se on lämmin astia huulillani. Liikahtivatko hänen kasvonsa minuun päin? Kuiskaan sen uudestaan Uni huulet supistuen, ääni ajan kaipuusta käheänä. Pää liikahtaa uudestaan pitkän niskan varassa. Lapsi nimeltään Uni, etäinen, painajainen ehkä. Mutta jotain, mistä en halua herätä koskaan. 

    Jumala anna minun sanoilleni valta.

    Muut kutsukoon häntä Kauniiksi, minä kutsun häntä Uneksi. 

Entä sinä? Kerro minulle.

Keneen se on tullut?

Minulla ei ole montaakaan läheistä ystävää, joilla olisi omia lapsia. Ja niiden, joilla on, lapset ovat vähän vanhempia. Lähin vertailukohde pienelle on 11-vuotias serkkupoika. Ja niin, tietenkin, C: n kolmivuotias tyttö.
     Minulla ei siis ole ollut kovin selkeää käsitystä siitä, mikä pienessä liittyy siihen, että se vaan on vauva ja mikä on sen omaa temperamenttia. Sen olen huomannut, että se ei ole kovin paha vierastamaan ja on tosi kiinnostunut toisista ihmisistä, varsinkin lapsista.
     Vietiin se vauvakerhoon tänään toisten suurinpiirtein ikäistensä pariin. Opettava kokemus. Nimittäin tajusin, että pienen välittömyys ja rohkeus ei ole ainoastaan sellaista lapsuuden välittömyyttä, kun ei vielä olla opittu turhaan jännittämään. Se on todella rohkea ja utelias ja ekstrovertti. Ja vilkas. Ja ronski. Ja iso. Ja TULINEN.
     Pieni osaa suorittaa sisääntulon. Se istuu riisuttaessa sylissä kädet ilmassa levällään ja jokeltaa ja laulaa omaa tervehdyslauluaan. Se tekee samaa kahviloissa varsinkin jos lähettyvillä on toisia lapsia. Se kiljahtelee niin kovalla äänellä, että varmasti kauempanakin päät kääntyvät. Ja minä hymisen hämmentyneenä ja punaisena ja samalla ylpeänä omastani.
     Se on niin aurinkoinen ja iloinen ja sen pinna palaa nanosekunnissa. Kun se suuttuu se nostaa sellaisen parun, että hetken se näyttää tukehtuvan. Toisaalta se ei itke kömmähdyksiä eikä kopsahduksia juuri ollenkaan ja se on helppo saada unohtamaan säikähdykset. Se ei ole moksiskaan toisten vauvojen ronskeistakaan otteista. Se tanssii lempimusiikkinsa tahtiin ja taputtaa käsiään innostuessaan eikä lannistu helposti. Ja se on ihana.
      Ja minä mietin, että miten kaksi tällaista leguaania on saaneet niin särmän poikasen.
     

Minulla oli joku ajatus. Oli.

Olisi opeteltava uusi ajattelemisen tapa. Olisi osattava tunkea ajatuksensa niihin rakoihin, jotka irvistelevät pienen tarpeiden ja miehen puheen välistä. Minun sisäinen maailmani on kollaasi irrallisia ajatuksia jotka pulpahtelevat pintaan, kuplia kiehuvassa laavassa.
     Enää ei ole varaa istua alas ja vajota itseensä, ei hyvässä eikä pahassa. Pienen kitinä on henkilökohtainen moite. Ja mies tulee ja ojentaa pientä minulle eikä minulle jää tilaa sanoa, että aloittaminen on minulle hidas, pitkä prosessi. En voi vain aloittaa ja jatkaa tilaisuuden tullen kymmenen minuutin pätkissä, minä en taivu sellaiseen, olen ajatuksessani liian lavea.

Minun maailmani on olemassa katkelmina tässä sivussa ja olen siitä epäreilusti vihainen rakkailleni.
   

25

1. Rakastan hyvintehtyjä lastenelokuvia. Uusin rakkausystäväni on "Hassut hurjat hirviöt". Ystävä suositteli sitä jo ajat sitten. Sain sen mieheltä nimipäivälahjaksi ja katsoin viimein tänä aamuna. Elokuva muistutti jälleen siitä, että lastenfiktio parhaimmillaan voi olla tunnekypsempää kuin pelkästään aikuisille suunnattu. Muita suosikkejani ovat "Ronja ryövärintytär", "Veljeni Leijonamieli", "Rautajätti" ja "Coraline" (sekä kirja että elokuva).

2. Minulla on pakkomielle evoluutioteoriaan. Ei tosin samalla tavalla kuin evoluutiobiologilla. Henkisenä kivenä henkisessä kengässäni on pikeminkin se, miten evoluutioteoriaa on käytetty ja käytetään perustana erilaisille näkemyksille ihmiselämästä: rotuopit, "survival of the fittest" (kilinkulli sanon minä!) ja viimeisimpänä käsitykset "luonnollisemmasta" äitiydestä. Hohhoijaa.

    Tähän täytyy toki lisätä se, että evoluutio itsessään on tieteellinen fakta. Mutta kun ajatellaan, että jonkin väitteen x (esimerkiksi koskien luonnollisia ja luonnollisempia lastenhoitotapoja) perusteleminen evoluution kautta tekee väitteestä itsestään automaattisesti faktan... Hohhoijaa. 

3. Inhoan piirtämistä. Olen siinä teknisesti hyvä, mutta kun pitäisi ilmaista jotain ajatusta, ideaa, tunnetta tai tunnelmaa, jäädyn. En osaa. Lisäksi olen hillitön perfektionisti: kynät ja lehtiöt saattavat lennellä pitkin seiniä kun yritän piirtää yhtään mitään. Mies on säikähtänyt minua pari kertaa. Helpompi olla piirtämättä. Aion myös jättää piirtämisen suosiolla pienen ja miehen väliseksi kahdenkeskiseksi puuhaksi, etten tule tuhonneeksi lapsen leppoisaa tekemiseniloa. 

4. Minulla on Warwickin sähköbasso, Marshallin BassState150-vahvistin ja Fenderin akustinen basso. Lisäksi minulla on sadekeppi. 

5. Vasen jalkani on lyhyempi kuin oikea. Lisäksi se kiertyy sisäänpäin. Kävelyni on hassun näköistä.

6. Karsastan. Sen huomaa parhaimmin silloin kun olen väsynyt. 

7. Olen kutonut miehelle kaulaliinaa jo pari kuukautta. Piperrän sitä kaksmillisillä puikoilla. 

8. Olen koulutukseltani myös maskeeraaja. En ole tehnyt niitä hommia muutamaan vuoteen muutamaa ystäville rakennettua juhlakampausta lukuunottamatta. Rakastan sitä työtä teoriassa, käytännössä se on minulle väärällä tavalla raskasta. 

9. Meillä on vain pari uutena ostettua huonekalua: sängyt. Ei ole mitään järkeä upottaa kasoittain rahaa (jota meillä ei edes ole) uusiin huonekaluihin, kun vanhakin kestää. Sänky vaan ei mene käytettynä.

10. Hei mitä sää tähän listaan musta laittaisit?

      Kengänkoko. 

      Häh?

      No siis eikö se Mikko sanonu, että harva nainen kertoo kengänkokonsa rehellisesti.

Kesällä lainasin ystävältä kumppareita ja sen mies tuli kysäisseeksi kengänkokoa. Sanoin että nelekytäyks. Sain pisteitä rehellisyydestäni, joten: kengänkokoni on 41. Minulla on toisaalta hyvin pienet kädet. 

11. Pienellä on minun nenäni. Muuten se muistuttaa paljon isäänsä pienenä. Se muistuttaa myös minun isääni, mikä on hassua, koska minun isäni ja mieheni ovat keskenään hyvin erinäköiset. 

12. Minulla on laaja henkilökohtainen reviiri ja siedän fyysistä läheisyyttä ja kosketusta huonosti. Kosketan mielelläni vain miestäni, vauvaani ja paria läheisintä ystävää. 

13. Minulla oli vielä puoli vuotta sitten hiukset perseen päälle. Leikkautin ne toukokuun alussa. 

14. Hiuksista vielä: en ole värjännyt niitä yli kymmeneen vuoteen. Kaapissa odottaa pullollinen suoraväriä. Odottelen rohkeudenpuuskaa. 

15. Syön liikaa makeaa. Paheiden määrä on vakio, joten pelottaa ajatus siitä, mitä tulisi tilalle, jos vähentäisin mässyttämistä. Suonensisäisiä huumeita? 

16. Kerään muistikirjoja ja vihkoja.

17. Viime yönä nukuin todella hyvin vaikka mies oli sohvalla makselemassa univelkoja ja huolehdin pienestä yön. 

18. Minulla on isot rinnat. Valtavat. Maidonnousun aikoihin olin päntiönään tuiskahtaa nenälleni pelkästään niiden painosta. Parikymppisenä minulla oli oikein näpsäkät c-kupit, joiden perään haikailen vieläkin. Teen siis surutyötä. 

19. Mitä muuta mää tähän pistän?

      Pistä se terminaattorijuttu.

Lapsena lempielokuvani oli Terminator2. Olin korviani myöten rakastunut Edward Furlongiin. 

20. Luen tällä hetkellä John Ajvide Lindqvistin Ihmissatamaa, Tiina Kaitaniemen Luonnollista lapsuutta, Jeanette Wintersonin Art Objectsia sekä muutamaa Wintersoniin liittyvää artikkelia. 

21. Olen yhtä aikaa lehmämäisen kärsivällinen ja todella lyhytpinnainen.

22. Tykkään vaahdota, pitää palopuheita, posmottaa, monologiseerata ja saarnata. Olen myös sitä mieltä, että tähän vaivaan tulisi kehittää lääkitys. 

23. Pidän orangeista. 

24. Minulla on vauvakuume. Olen valinnut pienen sisarukselle jo nimetkin (siis pojan ja tytön nimet). Saa nähdä, jääkö haaveeksi, kun pienikin teki tuloaan hyvän aikaa. 

25. Itkin kun Peter Steele kuoli.

      

Pavlovin vauva

Jokainen kerta, kun minä tai mies poistuimme huoneesta, on pieni rituaali. Pienelle pitää selittää, mihin äiti-isi (ne sanat menevät sillä keskenään sekaisin, kummatkin ollaan äiti ja isi) tällä kertaa menee ja sitten heipataan. Nykyään, kun pieni kuulee sanan "pissa/pissalla/pissalle" se vilkuttaa heippaheippa.
     En tykkää olla komentamassa ja kieltämässä pientä koko ajan, useimmiten harhautan sitä. Nykyään se ei toimi niin hyvin. Jos pieni on päättänyt mennä johonkin, mihin se tietää, ettei saa mennä (useimmiten kissan ruokakupille) se heittää minulle pallon kato leiki tolla ja lähtee menemään. Kun huhuilen sen perään, se kääntyy ja vilkuttaa mää meen ny heippaheippa ja jatkaa matkaa.
     Pehmentääkseni pettymystä aina kun on pitänyt ottaa siltä jotain pois olen antanut sille tilalle jotain, millä se saa leikkiä. Nykyään kun se haluaa jotain minun kädestäni, se tarjoaa jotain vaihdossa.
     Se tykkää leikkiä siiliä eli tuhisuttaa nenäänsä emosiilin kanssa. Nykyään se tuhisuttaa nenäänsä myös, kun joku niistää. Mummu on opettanut sen sanomaan "aai", kun painetaan poski poskea vasten ja ähkäisemään kuin vanha ukko kossuhuikan päälle, kun se maistaa jotain hyvää (esimerkiksi tissillä). Kun se on syönyt mahansa täyteen, se kertoo sen ottamalla ruokalapun pois. Se pelkää sitä, kun joku yskii tai aivastaa, ja sitä kun isi laittaa pipon päähän. Siitä on itsestään kiva aivastaa.
      Mitäs muuta? Se on jo iso tyttö ja syö tuttia vain yöllä. Se nukahtaa kun äiti laulaa ja illan viimeisenä hitaana pitää tulla aina Päivänsäde ja menninkäinen.

Pieni ottaa tukea olohuoneenpöydän reunasta, nousee hetkeksi seisomaan, pyllähtää ja taputtaa käsiään. Ja sama uudelleen alusta. Se kiljuu riemusta kun näkee pöydänreunan yli. Sen bodyssa on punaisia huuhkajia.

Tänään on myrskynnyt kuolleita lehtiä vaakasuoraan naamalle.

En pysty keskittymään, kohdentamaan, asettumaan. Kirjoitan huonosti.

Leikittiin aiemmin kipoilla: minä asettelin ne kokojäjestyksessä sisäkkäin keltainen sininen vihreä punainen ja pieni purki ne yksi kerrallaan ja ojensi minulle yhden kerrallaan. Päässä ei hälise kun leikkii siten. Muuten on jatkuva hätä, enkä tiedä miksi.

Väsyttää ja pelottaa yö jo etukäteen.

Pieni nukahtaa, kun sille laulaa. 

Jos minäkin.

Palelee jatkuvasti

En ole väkivaltainen ihminen. Viimeksi löin jotakuta seitsenvuotiaana ja kun tyttö puhkesi itkemään, häpesin niin, etten ole lyönyt ketään sen jälkeen. En edes silloin, kun minua on lyöty. Sanomattakin on selvää, etten usko ruumiilliseen kurittamiseen, edes lievään.
     En ole myöskään kristitty. En usko toisen posken kääntämiseen, mutta väkivallattomuudessa on minulle kyse vain ja ainoastaan omanarvontunnosta ja ihmisarvosta. Siksi häpeän jopa uniani, joissa olen väkivaltainen ja lyön.
     Viime yönä unessa minulle mainittiin siskoni ensimmäinen aviomies. Sanoin, että jos kohtaan häntä enää koskaan, annan turpaan. Häpesin itseäni jo unissani, ajattelin, etten ole tällainen ihminen. Minä en ole väkivaltainen ihminen.

Mutta kun kaksitoistavuotiaana herää vuoteessa päällään aikuinen mies ja oma sisko nukkuu samassa huoneessa, tajuaa, että on sääntöjä, joiden pitäisi päteä kaikkiin mutta joita niin monet pitävät pilkkanaan  joutumatta koskaan teoistaan vastuuseen. Ja sitten tajuaa, ettei voi hakea apua eikä oikeutta edes omalta perheeltään, äidiltään, isältään, siskoltaan.


Minulla on pieni tytär, vasta täytti yhdeksän kuukautta. Ja se on hauras, paljon hauraampi, kuin koskaan itse muistan olleeni. Enkä tiedä, mitä tehdä pitääkseni linnunpoikani suojassa. Tai nyt vielä tiedän, kun syli ja turvakaukalot ja terve järki riittävät, mutta entä sitten kun...
     Enkä vieläkään ole väkivaltainen ihminen. Painavinkaan nyrkki maailmassa ei muuta sitä, mikä oli eikä edes sitä, mikä on. On vain syli ja toive, että se kaikki lävisti minut, jotta pienen ei tarvitsisi koskaan ottaa enempäänsä kantaakseen.

Väsymys hyrisee sormissa saakka. Yhden hyvin nukutun yön jälkeen se on jotenkin lempeämpää, ei niin epätoivoista, mutta tuntuu kuitenkin. 

    

 Anoppi käytti pientä kävelyllä, kävivät puistossa, tuoksuivat takaisin tullessaan kuusenkerkälle ja sateelle molemmat. 

Paistoin taas lettuja, päälle valkosuklaakuningatarjäätelöä ja kermavaahtoa.

Hellyys tirisee rasvana pannulla ja samalla en halua mitään niin paljon, kuin olla yksin.

Emolla on iloinen, terve poikanen

Tullaan lääkärineuvolaan törkeän myöhässä. Ei ollut minun vikani, mies oli merkannut ajan puhelimensa kalenteriin ja ilmoitti sen väärin. Lääkäri ei sano mitään. Mitat on jääneet ottamatta, mutta se ei haittaa, sen verran tasaista on kasvu ollut. Kerron, että muori konttaa jo vähän ja on noussut kerran tukea vasten seisomaan ja juttelee kovasti ja kaikkea. Masuvaivat on helpottaneet melkein kokonaan, tattaria syötetään muttei kauraa tai omppua, yöt nukkuu pääsääntöisesti hyvin paitsi mitä nyt kun hampaita tulee. Pieni istuu ujona lattialla, hymyilee lääkärille välillä, eikä hievahda mihinkään. Antaa tutkia korvat ja silmät ja suun ja massun oikein rauhassa. Minua naurattaa.

                          Kuka se sinä oot ja mitä oot tehny mun vauvalle?


Pieni istuu sylissä ja paukuttaa palikkaa lääkärin pöydänreunaan. Ei se nyt kovin paljo ääntele. Ujostelee. Kotona se pulina alkaa heti aamulla kukonlaulun aikaan ja jatkuu päiväunia lukuunottamatta iltaan saakka. Kissa on kihkih ja kun pienelle sanoo taputapu tai jee, se taputtaa käsiään. Se taputtaa käsiään kun tulen huoneeseen, vilkuttaa kun menen pois, naksuttaa kieltä kun haluaa leikkiä ja nuuhkuttaa päälle. Ja kun luulee, ettei sitä valvota, se lähtee viipottamaan kissojen ruokakupille.

Minua ihmetyttää nämä vauvojen jaot helppoihin ja haastaviin. Minulle on helpompi, että meidän muori on särmä tyyppi, ilmaisee kaiken isosti ja osaa tahtoa. Minä olen niin pöljä, että sellainen vähään tyytyväinen öllöttelijä unohtuisi aika helposti leikkimatolle haaveksimaan. Tai miten sen vähään tyytyväisenkin määrittelee, kun pieni repii riemua vähäisimmästäkin asiasta. Eilen se keksi minun napani. Rinnalla se nauraa röhöttää ja tanssii ilmaripaskaa. Sillä on vain lyhyt pinna. Ja kova ääni.

Perhevalmennusryhmän vauvatapaamisessa kuuntelin silmät selällään toisten äitien synnytyskertomuksia. Hätäsektioita, komplikaatioita, vastasyntyneiden tehohoitoja, traumoja kaikilla muilla paitsi minulla. Hävetti melkein kertoa, ettei ollut mitään erityistä kerrottavaa. Synnytys kesti kuusitoista tuntia josta kaksitoista olin kotona. Käytiin neuvolassa ja ruokakaupassa jouluostoksilla. Mies lämmitti saunan ja minä ravasin lämpimästä suihkusta löylyhuoneeseen keinuttelemaan ja takaisin. Taksimatkalla synnärille kuski kertoi koko elämäntarinansa, eikä sillä ollut antaa viiskymppisestä vaihdossa kuin kolikoita ja se sekosi laskuissa kaksi kertaa.
     Vastaanotossa katsottiin, että olin neljä senttiä auki, se oli kuulemma hyvä, saisin epiduraalin heti. Se oli vittumaisinta, yrittää kyykkiä mahan kanssa kun selkäytimeen tungetaan neulaa. Kätilö silitti minun hiuksiani. Eikä puudute ehtinyt edes potkia, olin vain jumissa sängyssä lopun aikaa. Tinkasin koko ajan, että onhan pienellä hyvä, hyvät sydänäänet, jaksaahan se. Hyvin jaksoi.
     Ponnistusvaiheesta muistan vain synnytyssalin katon, miehen silmät ja sen, että kuulosti kuin joku nainen olisi valittanut ihan vieressä. Pieni syntyi tasan laskettuun aikaan 01:41. 3570gr ja 51cm, apgar 10/10/10. Ja oli kiukkuinen, makasi kippuralla rintani päällä ja minä katsoin sitä ihmeissäni. Yritin verrata kasvoja kaikkiin tuttuihin.

Vietettiin jouluaatto synnärillä, joulupäivänä kotiutettiin kun oltiin niin hyvässä kunnossa. Minulla oli hemoglobiini 89, käskettiin syödä rautaa. Soitin samana iltana synnärille, että kaikki ei ole kunnossa ja sain hyssyttelyä vastaan. Seuraavana iltana vapisin horkassa peiton alla, menin pitkin seiniä, soitin uudestaan, se on se maidonnousu. Pistä kaalta liiveihin. Seuraavana päivänä ajoin taksilla päivystykseen, kohtutulehdus, hemoglobiini 80, tulin viikon päästä kotiin. Mies hoiti sillä välin pientä. Ja sitten tuli se pääjuttu, itkua ja lääkkeitä. Siitä en kertonut perhevalmennuksessa mitään kun ei sillä lopulta ole mitään väliä.

Anoppiraivo

Yritän nukuttaa pientä päikkäreille kaksi tuntia. Yleensä se ei ole niin vaikeaa.
     Homma on eri, kun yhtälöön lisätään anoppi, joka ei millään tunnu uskovan sitä, että meillä on oma tapamme tehdä asiat. Että pienellä on oma tyylinsä ja rytminsä. Ja että minä ehkä saattaisin tuntea ja tietää sen parhaiten. Ainakin paremmin, kuin anoppi.

      Ei. Pieni ei  nukahda itsekseen sänkyyn vaan syliin rauhoiteltuna. No kokeile. Ai ei vai? No oho, miten se silleen. 
      Ei. Astioita ei voi tiskata samalla kun yritetään nukuttaa pientä. Ai miksikö? Jaa-a.
      Ei. Sitä ei tarvitse kanniskella ympäriinsä eikä vatkata. Pitää istua alas ja rauhoitella, olla hiljaa hetki. 
      Ei. Se ei halua maitoa, se oli rinnalla viisi minuuttia sitten. 
      Se tykkää Tiktakista. Pitää soittaa Tiktakkia, olla hiljaa ja odottaa. 
     Olla hiljaa, saatana. 


Kun ne omat lapset ja se vanhempi lapsenlapsi nukahtivat silleen ja pienikin silloin kerran kaksikuisena niin kyllähän sen nytkin pitäis... Vaan kun ei.
     Miksi ei voi vaan kuunnella ja uskoa? Kun ei kerran tiedä.

Olemme anopin kanssa ystäviä ja kun puhe on mistä tahansa muusta, tulemme toimeen loistavasti. Anoppina se ei ole likelläkään niitä painajaisten sarvipäitä, joita kavereiden kauhutarinoissa vilisee. Sen kultapoju on ihan tavallinen mies ja minä ihan kelpo miniä ja meidän asiat ovat meidän asioita, kunnes...
     Tulee vauva. Pojantyttö. Mummun pieni kristallilapsi. Ai hellanlettas ja sen äiti ei vaan osaa. Imettää liikaa ja sitten ei tarpeeksi, kuivittaa väärällä hetkellä eikä näe että sillä on nälkä eikä se, että vaippa petti, ole mikään syy itkettää vauvaa. Ei pueta tarpeeksi ja sitten puetaan liikaa. Kolmenkymmenen asteen helteellä pidetään vaippasillaan tulee vetoa, herrajjumala, eikä se parka kuitenkaan saa koskaan ilmakylpyjä. Ja pienen mahavaivatkin johtuvat siitä, että sen äiti ei karppaa. Pitäis karpata.

Tämä on niin tyypillistä, että itkettää. Luulisi, että luovalla ihmisellä on enemmän mielikuvitusta, mutta ei. Tässä ollaan oltu ennen minua ja tullaan olemaan tulevissakin sukupolvissa.

Kun anoppi viimein menee toiseen huoneeseen, pieni nukahtaa. Minä nostan sen sänkyynsä ja lasken sataan. Kävelen keittiöön. Keitän kahvit. Ja me istumme kahvipöytään ja puhumme kaikesta muusta paitsi vauvasta.

Näkemisestä vol.1

Se muuttuu iän myötä. Tapa katsoa, nimittäin. Vähitellen sitä oppii näkemään itsestään käsin ulospäin. Omilla silmillään. Lukemaan asioita, ihmisiä, maailmaa siten kuin itse tietää todeksi. Ja uskomaan näkemänsä.

     Enää ei käytä silmiään siihen, että peilaa itseään toisista, toisten katseista. Ei kerjää olemassaolonsa oikeutusta jokaiselta, joka suostuu edes vilkaisemaan  tuollainen tuossa. Ei anna valtaa määritellä itseään jokaiselle, jolla on tarpeeksi pokkaa toisia määrittää. 

    Katsoa ja nähdä että

                                    se on hyvä.

                                 

Sunnuntai

Kylmä ja kirkas päivä. Vedetään verhot olohuoneen ikkunan edestä. Asumme ensimmäisessä kerroksessa, ikkuna antaa sisäpihan puolelle ja olo on kuin akvaariossa. Mutta valo on tarpeen.

Tällaiset päivät, kun keitetään kaapinovetkin, ovat pelottavia.  Siihen päälle sunnuntain paljas kalsa hitaus. Rahaa tulee huomenna, eikä mitään hätää ole. Mutta minä pyörin ympäri, teen yhtä asiaa vähän, jätän kesken ja aloitan toisen. Keitän ja soseutan marjat, lajittelen pyykit, juon laimeaa kahvia ja odotan.

Näin kummia unia, joista jäi kumma tunnelma. Ikävöin siskoani, se ei tullut viikko sitten käymään vaikka aikoi. En tiedä mistä tuulee (jos nyt mistään) enkä viitsi ahdistella sitä. Viimeksi kun puhuttiin se ihmetteli, miten aika kuluu. Ei sillä kiireitä kuulemma ole, mutta päivät vain menevät omalla painollaan: tullaan töistä, laitetaan ruoka, käytetään koira iltalenkillä ja istutaan television eteen. Ja seuraavana päivänä sama. Kyllä minä ymmärrän ajan kulumisen, mutta minä en osaa sellaista, liekö koskaan osannut.

        Tää menis tälleen ja tulis tälleen ja näillä ei ois koskaan pölyä eikä tiskejä

Mutta sisko hyväksyy tosiasioina paljon sellaista, mikä saa minut sijoiltani.
     Se hyväksyy tosiasioina sen, että toiset ovat toisten risteinä. Että niin vaan se on. Että loppuikä pitää sietää niitä puheluita ja tuhkakupin, palaneen rasvan ja väkivallan hajuista maailmaa. Ja kun minä päätän, että ei enää ja oikaisen selkäni, jätän siskon samalla yksin sinne.
     Minä haluaisin siskon kanssa suhteen, joka on riippumaton niistä kahdesta. Voitaisiin viimein hyväksyä molemmat se, että ei olla mitään velkaa  - ei niille eikä varsinkaan toisillemme. Minä en vain tiedä, miten sanoa se sille. Kun se sanoo, että

         Sitten, kun ne joku päivä kuolee, kaduttaa


Kun ei se niin mene. Ei minulla. Kun sitä, minkä menettämistä katuisin, ei ole koskaan ollut eikä tule.

Zen ja lätynpaistamisen taito

Kaksi asiaa saa minut suunniltani: laskujen maksaminen ja siivoaminen. Tämänaamuista tulee kutsua raivaamiseksi, ei siivoamiseksi. Jynssätään kylpyhuone, roinapinot heitetään makuuhuoneeseen ja ovi kiinni. Tiskit tiskataan hätäisesti. En minä välitä vieraskoreuden vuoksi siivota enää. Pieni asunto vain on pakko järjestää, jos on useampi kuin kaksi ihmistä tulossa, että mahtuvat sekaan.
      Mies sanoo yhden sanan sellaiseen sävyyn ettei miellytä ja minä olen punainen

                    tarvireuhatasiinäsunkavereitaitekäskitpaistankomääneletutstana

      Mies lempeämpänä sovittelee, minä olen ihana kuulemma, kun sen kavereille letut paistan. Pitäisihän minun ymmärtää, sitä jännittää, se on sellaista söpöä ujoutta minä olen rakastanut sitä alusta saakka. Sitä ujouden ja omanarvontunnon yhdistelmää. Se oli iso juttu kun se halasi minua ensimmäistä kertaa, minä olin tottunut miehiin jotka yrittivät tunkea kieltä kurkkuun ennen kuin kissaa ehti sanoa. Se tuoksui hyvälle, maustekakulle, ja piti etäisyytensä kunnes oli varma.
     Minä pidän lättyjen paistamisesta, mitä isompi taikina, sen parempi. Se on yksinkertaista, hidasta ja jotenkin lämmintä. Onnellista. Ja kun vieraat tulevat ja tuovat pepsimaxit ja puolijäiset mansikat tullessaan, minulla on jotain tekemistä käsilleni, jotakin mihin keskittyä. Mies esittelee pientä ylpeänä ja on pettynyt kun saa varautuneen vastaanoton, on niin rakastunut omaansa. Ei tunnu huomaavan, että sitä itseään on tultu katsomaan, on vaan ujo ja piilee pienen selän takana.
     Tuohella on jalka paketissa, se on raajapuolena outo näky, aivan kuin olisi laihtunut. Se on niitä ihmisiä, jotka osaavat halata katseellaan. Niitä ihmisiä, joita tajuaa ikävöineensä, vasta kun näkee.

Lätyt syötyään ne lähtevät kaikki naapuriin, ottavat pienenkin mukaan, minä jään kuuntelemaan hiljaisuutta.

P.S. Selittäkää nyt viisaammat, mikä siinä Pepsi Maxissa oikeasti on niin taianomaista?

I wish, I wish...

Huoneentäysi puolivieraita ihmisiä ja minulla on vaikeuksia olla se tavallinen itseni, joka kuuntelee ja tekee huomioita, näkee jokaisen. Mikä lie aivopieru kenen lie taholta, mutta ryhmä on aivan liian suuri. Ei sen takia, ettenkö pysyisi kärryillä viidentoista kurssilaisen tekemisissä ja siinä, mitä he haluavat (ja mille ovat sokeita). Vaan sen takia, että jokainen tuo oman energiansa ja omat odotuksensa ja huoneen ilma on niistä sakeana.
     Kovin harva tulee kirjoituskurssille kirjoittamaan  - ja pahimmoilteen he eivät itse vielä tajua sitä. Jos ja kun hyvin käy, joku heistä tajuaa että todella haluaa kirjoittaa. Loput... Niin. Eikä siinä ole mitään vikaa: kirjoittaa voi niin monesta syystä. Mutta kun on niitä käsityksiä, että mitä kirjoittaminen on ja ne törmäävät sen kanssa, mitä kirjoittaminen todella on.
     Että kirjoittaminen on kuuntelemista. Että kirjoittaminen on katsomista ja näkemistä. Että kirjoittaminen on yksinäistä. Että kirjoittaminen on alastonta, kivuliasta, pelottavaa eikä valmista tule koskaan. Että kirjallinen kypsyys tulee omaa verkkaista tahtiaan eikä sitä voi jouduttaa millään. Ja kun se kieli pitkällä odotettu kiitos joskus tulee se ei tunnu enää missään.

Haluaisin puhua kirjoittamisesta, mutta pitäisi raivata ihmiset ensin tieltä. Ei kirjaimellisesti, vaan... Kun ne ottaisivat (egon sijasta) oman kirjoittamisensa todesta kaikesta tulisi oppimista. Kaikesta tulisi lukemista, kirjoittamista, eikä maailmassa olisi yhtään ainutta tylsää sekuntia.

Me olemme laimea kansa juhlapäivistämme ja raskaasta työstämme huolimatta. Juuri mikään ei meitä kosketa, mutta me kaipaamme kosketusta. Me makaamme öisin valveilla ja yritämme saada pimeyden avautumaan ja paljastamaan meille näyn. Lastemme läheisyys pelottaa meitä, mutta me pidämme huolen siitä että heistä kasvaa meidän kaltaisiamme. Laimeita kuten me. Tällaisena yönä, kädet ja kasvot kuumina, me saatamme uskoa että huomenna löydämme komerosta enkeleitä ja että tuttuun metsään ilmestyy uusi polku. 
    Kun me edellisen kerran poltimme kokkoa, eräs naapuri yritti repiä lautoja talonsa seinistä. Hän sanoi että se oli vain löyhkäävä röykkiö lantaa, kuivunutta lihaa ja saivareita. Hän sanoi polttavansa koko roskan.---
     Joskus mietin, miksi kukaan meistä ei yrittänyt estää häntä. Me kai halusimme että hän tekee sen, tekee sen meidän puolestamme. Repii hajalle meidän verkkaisen elämämme ja antaa meidän aloittaa alusta. Puhtaina ja yksinkertaisina, avoimin käsin.---


                                                             - Jeannette Winterson: Uskallus ja intohimo

Suttailen koko päivän muistiinpanoja vihkoon, yritän jotenkin sanallistaa omaa runousoppiani kun se on tuolla jossain piilossa, huokosia tukkimassa. Pitäisi muka toisia ohjatakin, vaikka ei  tiedä aina edes itse, että mitä lopulta mistäkin ajattelee. Joten kirjoittelen ja pyörittelen ja yritän sanallistaa, mutta olen lopulta pahemmin eksyksissä kuin aloittaessani. Ehkä pitäisi jättää mokoma kelailu sikseen, ja mennä vaan. Yllättää itsensäkin.

Kun ainut lause, jossa on mitään järkeä, on tämä:

                                                  Älkää olko saitoja.


Ei ole mitään tolkkua olla saita tunteessa, puheessa, sanassa, rakkaudessa, ajassa, sylissä, kosketuksessa, katseessa, näkemisessä, taiteessa  - ei itselleen eikä muita kohtaan. Kun ne tärkeimmät ei antamalla lopu.

Voi pojat minkä teitte

Tänään olen ainakin yrittänyt: tiskaillut, mopannut, pyörittänyt pyykkiä. Pottumuusista tuli liimaa, en kuollaksenikaan ymmärrä miksi. Ja kissojen kakkamaki haisee nyt wunderbaumille, kun oli pakko ostaa sitä kaikkein halvinta hiekkaa. Lienee pakko jemmata kengät kaappeihin, etteivät mirrit pääse kostamaan.

Minulla ei ole hyvää kenkäparia syksyksi. Minulla on viininpunaiset saapikkaat talveksi, niissä on korkoa, olen ne jalassa vain muutaman sentin miestä lyhyempi. Mutta ei muuta. Toinen pojista päätti helpottaa oloaan eteisen kenkäläjään, ja sen jälkeen ollaan miehen kanssa mietitty, mistä polkaistaan kokonainen kenkävarasto. Molemmilla kissoilla on kaunis musta turkki josta saisi kauniit mustat rukkaset, mutta sekään ei ratkaise kenkäongelmaa. Kuten ei marketista hankittu avokasparikaan: minulla on verestävät hiertymät viidessä varpaassa kymmenestä sekä kantapäissä.
     Poikia on tietty laiminlyöty. Sen näkee varsinkin toisen syyntakeettomasta (ei viattomasta) naamasta. Se on ennen ollut minun ykkösvauvani eikä ole sitä enää. Se oireilee hylätyksitulemisen kokemustaan fyysisesti: astma pahenee ja stressiperäinen virtsatulehdus vaivaa. On sydäntäsärkevää kuultavaa, kun kissa alkaa hinkua, kun ei pääse kaikesta kuopimisesta ja naukumisesta huolimatta makuuhuoneeseen. Toinen vain kusee kenkiin.

Ollaan miehen kanssa molemmat väsyneitä ja puhe on sen mukaista. En tykkää mykkäkoulusta, mutta joskus se on parempi kuin sanoa, mitä kielen päällä sihisee. Olo on samanlainen kun pentuna kun väsytti niin pirusti, ettei pystynyt enää rauhoittumaan vaan oli pakko potkia jaloilla peittoa ja paiskoa kaikkea, mitä käsiinsä sai. Kun ei halunnut mitään niin kovasti kuin syliä, mutta olisi purrut käden irti keneltäkään, joka olisi yrittänyt koskea. Äiti jätti minut sellaisina iltoina aina itsekseni puhisemaan pimeään. Sama se, mitä vuoteessa teki, kunhan siellä oli tiettyyn aikaan ja valot pois päältä.
    Mies keittää teetä, on selvästi pahoillaan omasta äkinästään ja minä yritän olla. Olen kuitenkin helpottunut, kun se menee tekemään omiaan. Se on niin kiltti, niitä ihmisiä, jotka vihaisina alkaa tiskaamaan. Nytkin raahaa roskia ulos ja pyykkejä kuivaushuoneeseen, yhdeltätoista illalla herrajjumala. Mitä siihen lisäämään, olen jo tottunut.

Tahtoo olla iloisempi, tahtoo kauniita unia, tämä on minun tämän illan ihanarakkausystävä:

                                                         

Pienellä meni kolme tuntia nukahtaa. Se itkeskeli seitsämästä kymmeneen saakka. Mies oli naapurissa pelaamassa, minä yritin kaikkea: ruokkia, imettää, kuivittaa, röyhtäyttää, laulaa, hyssyttää, lukea, kanniskella, viihdyttää, lohduttaa, soittaa musiikkia, antaa erilaisia asioita pureskeltavaksi, antaa refluksi- ja kipulääkettä... Parin tunnin kohdalla murruin ja soitin miehelle. Pieni oli rauhassa hetken, kun isi tuli, mutta alkoi sitten uudestaan. Nukahti sitten lopulta.

Minulla on masennuspöhnäolo ja asiat roikkuvat. Mies lohduttaa, että helpottaa, kun saa tartuttua keskeneräisiin asioihin. En jaksaisi. Se musta istuu taas olalla ja pysyy siinä niin kauan kuin haluaa, tein minä mitä tahansa. Yritän potkia sitä raikkaaseen syysilmaan, tienpientareelle, pois iholta, mihin tahansa. Yritän jaksaa ja teeskennellä sulaa kohteliaisuuttani, ettei sitä ole. Tai että se ei vaikuta.
     Pienen itku tuntuu syytteeltä, paska äiti. Ja minä yritän mutta lopulta joudun kuitenkin kohauttelemaan olkia, tällaisen sait, olen pahoillani. Kun sitä ehti ryssiä kaiken ennen kuin pääsi alkuunkaan. Terve ihana tyttö tuli, mutta minä en osaa olla vain onnellinen vaan vedän päälääkkeitä, etten eksyisi aivan jonnekin laalaalandiaan.
      En minä enää saa pakkoajatuksia siitä, että vahingoitan pientä, jätän sen hankeen paleltumaan, enkä pelkää että ovikellon soidessa siellä on joku miesporukka tulossa hakkaamaan, raiskaamaan, tappamaan. Enkä repeä itkuun, kun pieni tahtoo rinnalle. En pelkää pientä.
      Mutta haluaisin pysäyttää kaiken, asettaa maailmaan syrjään. Olla vain. Olla niin hidas ja unessa, olla kuin olen. Ja jatkaa siitä, mihin jäätiin, sitten kun olen jaksava taas. Nyt olen turta möykky ja se musta on ystävä, silittää minua myötäkarvaan.

Minä olen hidas. Epätodellisen, tuskastuttavan hidas. Hidas puheessa, hidas liikkeessä ja ajattelen tuhat ajatusta silmänräpäyksien välissä. Puhe ei pysy mukana. 

Mää oon nähny sut monta kertaa, mutta se et oo ollu sinä. Minä teen sitä, katon että tuolla mennee tuo, enkä sano sille mittään annan sen mennä ja katon vaan loppuun saakka. Nyt on meijän hyvä tavata. 

E sanoo ja tulee ja halaa ja se on laihempi, kuin millaisena sen muistan. Lintu. Kaula on kapeampi, leuan kulma nousee siitä terävämpänä. En tiedä, onko sillä sukua pohjoisessa, mutta se näyttää vähän siltä kuin olisi. 

     Minä olen jähmeä, nousemassa sukelluksista, vedän vasta henkeä. Pieni katsoo E:tä sen silmät on tuimat ja kirkkaat ja E  sanoo siitä saman, kuin moni muukin: iso. Minä puhun pienen nopeudesta, keneen siitä on sellainen tullut, niin kirkas ja täpäkkä kun ollaan miehen kanssa niin tällaisia hitaita. 

Ihan oikein teille!

Kahvilan myyjä oli joskus minun kurssilla, kyselee opetanko vielä. Mies ei juo kaikkea sille ostamaani kahvia, lähtee pukkaamaan pientä rantaa kohti. Pieni ei vilkuta takaisin heippaheippa se osaa, mutta on kai loukkaantunut kun en tule mukaan. 

     

E:tä jännittää se on hyvä juttu ja minua myös ja sekin on hyvä. Siitä on niin kauan kun viimeksi nähtiin ja minulla on sen teksti käsissäni ja me puhutaan. Kaikki linkittyy kaikkeen. Siitä tietää, että keskustelu on hyvä, kun jää vielä niin paljon sanottavaa. Eikä sillä ole niin paljon väliä, kenelle ne asiat lopulta sanoo.

Laitat mulle luettavaa sitten vuorostas kun sen aika on. 

Se on niin pieni ja sillä on talvikengät jalassa kun se menee. Minä kävelen keskustan läpi, liikaa ihmisiä, jollakin tytöllä on paljon keltaista päällään. Minun päässäni kohisee käyn ostamassa vihon taas, en vieläkään tiedä miksi. Ajattelen pitkästä aikaa lausein. 

Anoppi toi yhdistetyn nimipäivä- ja synttärilahjan tänään, vaikka molempiin on viikkoja aikaa. Se osti itselleen Mad Menin kolme aiempaa tuotantokautta ja antoi ne sitten minulle, koska sarjan maailma on sen mielestä liian ankea. (Se katsoo L Wordia, on ihastunut Shaneen.) Nyt sain viimein neljännen kauden.
     Olen pulassa. Ajantajuni on muutenkin sitä sun tätä (olen todella hidas). Mad Men hävittää sen tyystin. Koko päivä siihen saakka, kun mies tuli kotiin ja anoppi lähti omaansa, oli pitkää ja hidasta kidutusta. Olin vähällä pillahtaa raivoitkuun (jos sellaiseen kykenisin), kun mies ei kolmannellakaan kehotuksella ymmärtänyt nostaa pientä tieltä, kun väkräsin vaunujen sadesuojaa paikoilleen. Kiikutin sen melkein käsikynkkää ovesta ulos ja olin tukahtua tuskastukseen, kun se soitti kaupasta, että mitä sitä taas pitikään tuoda

                             Jumalauta, mies, anna mulle edes tämä!


Häviän tuon tuostakin pääni sisään ja rakastan kaikkea, mikä auttaa minua siinä: elokuvia, tv-sarjoja, kirjoja, musiikkia, kaikkea... Tarpeeksi raskaina aikoina teen katoamistemppujani jatkuvasti. Nukahdan silmät auki. Lakkaan katsomasta ihmisiä silmiin, vain häviän, otan oman henkisen tilani mistä sen ikinä saan. Se on selviytymistä.

Eilen huimasi. Kävelin marketit läpi, yritin rauhoitella tuskastunutta pientä, puistelin päätä Fortumin myyntimiehille jotka yrittivät saada minua osallistumaan arvontaan. Join pyrkijämerkkistä colaani ja puistelin päätäni töyhtötukille

      ...mua teijjän myyntipuhheet kiinnosta, mun pentu parkuu ja mulla on hiki ja vilu yhtä aikaa...


Raahasin kotiin kärryntäydeltä raivostunutta vauvaa ja markettitavaraa, lohta, tattarihiutaleita, sheiviteriä, vauvanruokaa. Huimaus paheni koko ajan, makasin sängyllä mää en pysty tähän taisin sanoa sen ääneen, kun mies vastasi, että pitäiskö sun levätä. Tuorepastat tuli ylös ja kaikki muukin, mitä siihen mennessä olin ehtinyt syödä. Pieni nukahti ennen kuin ehti syödä iltapuuroaan, minä nukahdin samaan aikaan. Tuntia myöhemmin nousin ylös ja voin hyvin.

Anoppi sanoi tänään jotain, mikä todella auttoi, ja minä unohdin sen saman tien. Huomenna alkaa kurssi ja minua huolestuttaa kun ei jännitä yhtään.

P.S. Tätä isi laulaa tytölle

Shettis haukkuu meitä kun tullaan pihapiiriin. Se säikyttää pienen. En pidä koirista yleensä (paitsi sellaisista lupsakkaista jättikokoisista sekarotuisista hurtista tai kissamaisen älykkäistä, hyvin koulutetuista yksilöistä). Räkyttäjät voisi puolestani tunkea jonnekin nimeämättömään... Tai tarkemmin ajatellen niiden omistajat, kun eivät vaivaudu kouluttamaan hankkimiaan luontokappaleita. Kissoja on hankalampi kouluttaa, mutta meidän pojat ovatkin luonnostaan kauniskäytöksisiä. Onneksi.
    Pidän kaloista, liskoista, käärmeistä, kilppareista, kaneista, hämähäkeistä, jyrsijöistä, siileistä, pienpedoista (fretit ovat oi! niin kauniita) ja linnutkin menevät sivistyneen välimatkan päästä, mutta koirat... Ei.
    Siskolla on piloille hemmoteltu suomen ajokoira, joka tunkee päätä reisille, kun istutaan ruokapöydässä, ja sohvalla änkeää syliin istumaan. Sisko ei tajua, että joku ei ehkä halua kilokaupalla haisevaa yliystävällistä hurttaa päällensä, ja se tekee olemisesta välillä vähän vaikeaa. Kun hymistellään vaan että äläs nyt, eiei... Ei se mitään auta, koiralle pitää asettaa rajat napakasti (enkä tarkoita nyt mitään reuhaamista, ei luontokappaletta saa kiusata, vaan selkeyttä, että toinen ymmärtää missä mennään).

Tähtitieteilijä lässyttää shettikselle, noniin äläpäs nyt kun vauveli säikkyy, ja pieni kiljuu naama punaisena. En saa suutani auki
   
                        vie se räkytin sisälle jos et saa sitä asettumaan!


mutta kai se näkyy naamastakin.
     Tähtitieteilijän vanhemmat asuvat paritalossa, jonka toista puolikasta se asuttaa itse. Muutti sinne äskettäin, laittoi yläkerran kuntoon. Sillä on pari huonetta, keittiö, vessat ja saunat. Ja oma kotistudionsa, syntetisaattoreita, vahvistimia, kaiuttimia. Käsintehty diffuusori toimii kirjahyllynä. Se osaa tehdä kaiken itse:  ommella tekstiilinsä, rakentaa kaiuttimensa ja huonekalunsa, säveltää musiikkinsa, suunnitella ja toteuttaa pelinsä, kaiken...
     Minä ihailen sellaista. Kai siitä olisi helposti tullut olmi peräkammarin poika, finninen ja levinnyt, mutta ei. Se on jäntevä ja sillä on sosiaalinen elämä. Ja sisäinen elämä, jonka ulottuvuuksia voi vain kuvitella, koska se ei ole kovin hyvä näyttämään niitä ulospäin.
      Se on ystävällinen pienelle, antaa toisen kokeilla syntetisaattoreita ja näyttää koneelta Tao Taota. Se keittää meille teetä ja kahvia, tarjoaa keksejä ja vadelmahilloa ja soittaa musiikkiaan. Minun on hyvä olla sen kulmikkaassa olennassa. Lähtiessä pihalla se vielä nostaa kilpikonnan aitauksesta ja näyttää sitä pienelle. Annan sille anteeksi sen, ettei se saa koiraansa kuriin.

H. tulee ovelle samaan aikaan kuin me. Se on sammuttanut tulipalonalun, jonka jotkut isänmaan toivot ovat sytyttäneet leikkipuiston roskikseen. Se tuo meille jättikokoiset suklaamuffinit. Säästän omani aamukahvin kaveriksi. Se ei viivy kauan, istuu vain hetken lattialla, ei ota edes teetä. Luulen, että se tuli vain katsomaan, olenko kunnossa (unohdin vastata sen viestiin). En tiedä, miksi minulla sellainen olo tuli, ehkä vain sen harteiden kulmasta, ehkä vain siitä miten se kyselee kuulumisia. Ehkä sen yleisestä tavasta pitää toisista huolta. Pyydän sen katsomaan pientä keskiviikoksi ja se lupaa tulla.
      Lähtiessä se sanoo, että niinkuin ihmisetkin, koirat pitää sosiaalista tietyn ikäisinä tai ne eivät totu ikinä.

Sain tekstiä luettavaksi. Nöyrä olo.

Anoppi tuli aamulla, viihtyi koko päivän. Jaksettiin toisiamme hyvin. Se kertoi tarinoita anarkistiradikaalifeministipäivistään, tiskasi ja ripusti pyykkiä. Leikki pienen kanssa.

Kurssilainen soitti taas aamupäivästä. Vastasin, koetin olla selkeä ja ystävällinen. Se puhui nopeasti, minun oli vaikea pysyä perässä. Yritin nousta suonsilmästä. Liian uninen olo.

Haluan syödä koko jääkaapin tyhjäksi. Haluan syödä koko jääkaapin, piste. Raameineen, ovineen, hyllyineen. Minua odottaa valkosuklaalimerahka. Kun saisin pantattua sitä edes huomiseen.

Meillä on sopimus erään kanssa. Liuska liuskasta, laitan omani sille sitten kun sen aika on. Selainen tekstejäni kuin vanhoja rakkauksia, ei niistä puhuta jos halutaan mennä eteenpäin

     tolta sain turpaan, tuo joi liikaa ja haisi aina pelolta, tuo oli liian epämääräinen 


pitää kirjoittaa uutta. Mitä tahansa. Jotain, mitä en kesken kaiken pelästy.

Mies lähtee pienen kanssa kaverin luo. Kaveri on muuttanut takaisin vanhempien ullakolle, pistänyt sinne kotistudion pystyyn. Niillä on musiikkiprojekti, viimeistelevät biisiä. Minulla on ikävä musiikin tekemistä. En pystynyt viemään viimeisintä projektia toissakeväänä kunnialla loppuun saakka: sen ajan, jota en nukkunut, oksensin. Jäi toisten kontille. Onneksi meitä on neljä tekijää. Muusikkopoika viestitti haluavansa säveltää taas.

Kissat nauttivat rauhasta, kun pieni ei ole kiljumassa niiden korvaan. Niiden suhde vauvaan on sivistyneen etäinen. Rohkeampi uskaltaa jo välillä käydä puskemassa pientä joka hekottaa onnesta, vaikka kissat eivät ole hellävaraisia.

Mietin sitä kaikkea, mistä haluaisin kirjoittaa, istuessani leikkipuistossa pieni sylissäni. Kuinka pitäisi pystyä kirjoittamaan ajatukset saman tien, muuten hukkaa niiden virtauksen, soinnin. Kadottaa sanat vauvakiikkuihin, ohi pyöräileviin rannanmiehiin ja toisiin äiteihin tennareissa, koiranulkoiluttajien tupakanhajuun.

Yhdeltä kurssille ilmoittautuneelta oli tullut viesti vastaajaan. Kyseli kurssin sisällöstä (siellähän se on kurssi-ilmoituksesta luettavissa, miksi ilmoittauduit, häh?). En uskaltanut soittaa heti takaisin, en minä ole vielä ajatellut, en ole koonnut päätäni, se on levinnyt puutuneisiin päiviin. Ei helvetti, minä haluan lillua tässä vain-olemisen tilassa pienen kanssa, mitata minuutteja vauvaliikun keinahduksilla, tik tok. En minä kykene ajatukseen enkä selkeyteen, puheesta puhumattakaan.

Olen luvannut ohjata yhden romaanikäsikirjoituksen, toisen novellikokoelman ja sparrata vielä yhtä. Omat tekstit vanhenevat kansioissa ja tiedostoissa, tukehtuvat, kuivuvat liikkeen puutteeseen. Niinhän se on, kun jokin on hyvä minulle, minä lakkaan, niin se on musiikin kanssa, kirjoittamisen kanssa. Ajan mittaan muistan taas, että miksi niistä pitää pitää kiinni.

Sormiruokaa

Pureskelen kuulokkeiden johtoa. Mies huutaa keittiöstä, että ruoka on valmista. Vastaan aha, minun ei tee mieli kuin luumutomaatteja ja pähkinärusinasuklaata. Söin pientä odottaessa ensimmäiset kuukaudet pelkkiä tomaatteja ja viiliä.

Pienen olisi aika siirtyä vähän isommille tarkoitettuun ruokaan. Se ei suju hyvin. Syötän pienelle kasvispataa, jossa on mikroskooppisia sattumia, ja se yökkii, kakoo ja hakkaa pöytää kuin tujun viinapaukun jäljiltä. Se karsastaa kurkkutikkuja, tökkii niitä epäillen etusormella ja yökkää kun kosketan kurkulla sen ylähuulta. Se pelkää banaanimössöä, alkaa itkeä kun mies ojentaa sille lautasta, mutta syö sentään hedelmää lusikasta. Annan sen läntätä kätensä kasviscouscousiin. Se katsoo kättään hetken inhoten ja pyyhkii sitten sen housuihini. Minulla on vauvanruokamuruja rintavaossakin. Lasken pienen lattialle. Se yrittää syödä palapelin, pehmopupun, kirjan, tuolinjalan, kissan hännän ja minun varpaani.

Teininostalgiaa

 Nähdään S.:n kanssa nykyään kerran vuodessa. Se kävi tänään. Ukkosta enteilevä ilma haukotutti, puhuttiin verkkaan ja pidettiin pitkiä taukoja. Yllätyn aina siitä, miten pieni S. on. Niin siro. Aina siitä jää muistiin vain koko huonen täyttävä olenta. Se on muuttunut niin paljon siitä, kun oltiin poikasia. 

 

Ja vielä musiikillinen ikiainarakkausystäväni...

                                                                                    

"Ajattelin sua ja Antti Nylén tuli vastaan"

Olen lukenut enemmän asiatekstiä viime aikoina  - sen minkä olen ehtinyt lukea. Lista itselle tilattavista kirjoista kasvaa jatkuvasti. Kun saisi edellisetkin laskut maksettua...

Istuttiin ystävän (lähimmän sellaisen) kanssa tänään kahvilla. Se oli tullut viikonlopuksi tänne, puhui ihastuksestaan. Elän noita juttuja toisten kautta. Siis niitä, joissa arvuutellaan toisesta kaikkea ja tulkitaan viestit ja katseet ja mietitään, että mitä sitten jos ja kun... Sanoin, että "Toivottavasti..." enkä sitten osannut jatkaa lausetta. Puhuttiin ihmissuhteista ja odotuksista ja siitä, miten onnistuu joitain suhteita elämään päässään ennen kuin ne toteutuvat ja miten sitä pelkää, että jos toinen osoittautuukin niin erilaiseksi... Tyhmäksi, sanoi ystävä. Tyhjäksi, sanoin minä, koska yleensä ihmiset osoittautuvat alkuvaikutelmaa paljon älykkäämmiksi. Tai no... Älykäs tai ei, sellaisilla ei ole minulle niin paljon väliä.   
     Kisskiss-karamelleja myydään taas omissa pusseissaan, ostin sellaisen. Kampaamoliike löi oven meille nenän edestä kiinni kahta minuuttia ennen todellista sulkemisaikaa ja ystävä lohdutti, ettei siellä kuitenkaan olisi ollut sitä, mitä halusin. Haluan keväänvihreää ja ystävä lupasi lähettää sitä minulle.

Hiukset ovat nyt hyvin leikattu. Minuuttia ennen kuin minut komennettiin kampaajan tuoliin sain viestin isältä. En kaipaa sellaisia enää ja minun on vaikea selittää, miksi. Minun on vaikea kirjoittaa kaikesta siitä, ja siksi minun täytyy joku päivä kyetä kirjoittamaan. En vastannut viestiin ja istuin kampaajatuolissa ja samalla kun kuuntelin naisen selostusta hiuspuutereista ja kiiltoseerumeista tunsin oloni juuri siksi, miksi he ovat minua niin usein sanoneet. Minä olen paha ja epäempaattinen ihminen, joka ei välitä muista. Minä olen hirviö.
  
       Soitin siskolle...
      
      Ootko puhunu äitin kanssa?
      ... jotain muutoksia pikkuaivoissa, mutta vuosikausia jatkunut migreenikin voi aiheuttaa muutoksia pikkuaivoissa...
     ....ja vuosikymmeniä jatkunut lääkkeiden väärinkäyttö, elä unoha...
      ...ku kukkaan ei ennää jaksa...

      ...ja sitten laitoin puhelimen äänettömälle. Kun ei jaksa enää. Että hyvää loppuelämää teille, kirjoittaa isä, erityisesti pienelle.

       Perkele elä sotke mun pientä tähän, et sinä sitä tunne, et ees suostunu ottaan sylliin!


Käytiin pienen hammasneuvolat ja tavalliset neuvolat, 72,5cm ja 9,2kg. Kaksi hammasta ja kolmas puhkeamassa. Vakitäti oli lomilla, pidäkin enemmän tästä, joka nyt saatiin, sillä ei ole roolia ja se puhuu värikkäästi. Se teki kotiintulotarkastuksenkin sen jälkeen, kun pääsin sairaalasta. Vakitäti tietää pajon mutta kuuntelee vähän.
     Torstaina opettajainkokous, sain tervetuliaishalauksen ja listan oppilaista. Ryhmä on jo nyt melkein täysi. Ja miehellä jatkuu työt ainakin seuraavat kaksi kuukautta, ja sitten katsotaan taas. Miehen sisko oli irtisanoutunut omasta työstään, ei jaksa enää, kolmenkympin kriisi ja kaikki päälle. Ei se torstaina sanonut mitään, kuulin ystävältä tänään ja ihmettelin että mistä nyt tuulee. Kai se kertoo kunhan jaksaa...

Ne kerrat, kun olen viimeisen kahdeksan kuukauden aikana käynyt itsekseni missään, ovat laskettavissa... noh... jos eivät yhden, niin kahden käden sormilla. Jätän sen viikon, jonka vietin kohtutulehduksen takia sairaalassa, pois laskuista.
     Eilen kävin pyörähtämässä kaupungilla, mutten jaksanut olla siellä kauaa. Kun heippasin perheeni ja nousin bussiin, olisin halunnut jäädä vain lämpimälle penkille istumaan ja katsomaan maisemia. Ajaa kuntarajan yli, ehkä lentokentälle saakka. Käydä siellä kahvilla ja... Niin.
     Jäin keskustassa pois, kävelin pysäkiltä suoraan lähimpään kampaamoon ja varasin ajan. Kotona ennen lähtöäni mies sanoi, että saan varata sen oman mieleni mukaan, joten varasin sen maanantaiaamuksi.
      Kiersin kirjakaupat, ostin kaksi kynää ja vihon (en tiedä miksi, annoin sittemmin vihon miehelle) ja kävelin kahvioon. Enkä olisi halunnut enää liikkua sieltä pois. Vakoilin ihmisten keskusteluja, juuri kihlautunutta paria, suuriäänistä naista jolla oli virkattu punainen hiusverkko. Join kahvini mustana.
     Ja lähdin taas liikkeelle. Väsymys hurisi minussa kuin muutama lasi viiniä. Minulla on ikävä kuivia valkoisia, punaista ja olutta. Tuttava istui patiolla sateessa juomassa ansaittua punaviinilasiaan, juttelin jotain tokkuraista hänelle ja laskeskelin, milloin olisi kohteliasta jatkaa matkaa. Ostin asioita tuoksun  perusteella: vartalotuoksun, puuterin, hiuspuuterin ja kaksi pussia teetä. Vihreää päärynäteetä miehelle, minulle mustaa lakritsia.
     Nousin bussiin, koska se oli kohdalla kun kävelin pysäkille päin.

Sen jälkeen, kun aloin syödä päälääkkeitä, olen itkenyt kerran. Siitäkin kerrasta on jokunen kuukausi. Viimeisen viikon itkú on vellonut paroksetiinisumun takana. Ei se löydä tietä ulos. Enkä saa miestä tajuamaan, mitä tämä tekee minulle. Kun ei ole mitään muuta kuin tämä oleminen. Perhe. Ja kaksio. Sillä on opiskelu, työt, harrastukset. Minulla on vauva yhä kiinni lantiossani, rinnassani. Ja rakastan pientä, mutta en jaksa sitä, ettei ole hetken rauhaa. Ei sellaista todellista, jolloin ei tarvitse kuulostella pienen hengitystä, liikkumisia, itkuja...
     Paitsi puoli tuntia kahviossa. Kaduttaa, etten jäänyt sinne sulkemisaikaan saakka. Vain tuijottamaan tai vaikka kumoamaan kahvikupillisen toisensa jälkeen. Olisivat vaikka sitten pitäneet hulluna, katsoneet, että surullinen nainen.

Miehellä on joustavat työajat. Olivat sanoneet, kun aloitteli töissä, että saa tulla tekemään työt vaikka yöllä. Kunhan tekee. Kahteen eri kertaan ovat puhuneet, että saa tehdä töitä vaikka kotoa käsin. Kunhan tekee. Ja välillä käy näyttämässä naamaansa paikan päällä. Ja mieshän tekee, kipeänä osallistuu palavereihin Skypen kautta.
     Kysyin, että onnistuisiko, jos maanantaina kävisin kampaajan jälkeen kahvilla.

     Ei, ku pittää olla töissä.
     No, mutta, tekisit kotoa käsin.
     Ei ku pittää olla paikan päällä.
     Onko ne sanoneet, että pittäis olla just sillon siellä?
     Ei ku musta tuntuu, että pittää olla...
     Ku susta tuntuu?
     Nii, ku voi tulla... jotaki.
     Mitä?
     No jotaki, ku on sellanen tilanne.


Kun on sellainen epävarma tilanne, että jatkuuko työt vai ei. Sanovat, että jatkuu, mutta kun sitten kuitenkaan ei voi tietää. Ja se miettii, että mitä sitten, jos... ja kun... ja sitten vois... Ja minä haluaisin huutaa, että ole hiljaa, ja onhan se hiljaa, mutta sen hiljaisuus huutaa vielä kovemmin. Niin kovaa, että korvissa soi.

Ajattelis vaan, että menee miten menee. Ei meistä kumpikaan pysty siihen.

Pieni nousee jo kontilleen. Ja taputtaa käsiään.

Pilvimassat tukehduttavat taivaan. Jos jossain vaiheessa vaikka sataisi.

Mies käy kesken työpäivän kotona suihkussa: ovat pelanneet jalkapalloa. Sen työtilanne on epävarma, kuten jokaisen siinä tutkimusryhmässä.

Käytiin viikonloppuna Tuohen ja sen tyttöystävän luona katsomassa pupuvauvoja. Toinen oli punasilmäinen, liki sokea, toi mieleen pumpulipallon. Sanoin, että jotenkin tuntuu, että se pitäisi kastaa kasvoveteen. (Sain sitten selitellä, että kosmetiikan testaaminen eläinokein on mielestäni epäeettistä.)
     Puhuttiin 90-luvusta, lamasta, millaista oli olla lapsi ja nuori silloin. Millaista helvettiä oli käydä koulua, jonka oppilaista suurin osa oli keskiluokkaa tai ylempää sellaista. Ne saatanan purjehduskengät ja viisnollaykköset ja se yleinen materialismi, joka vaan paheni laman myötä. Tai no, minä puhuin. Tuohi ja sen tyttis ovat toisilta paikkakunnilta, joilla ilmeisesti oli eri meno. Mies on samalta asuinalueelta kotoisin, mutta Steinerkoulun vesa kuitenkin. Niillä on ehkä ollut armollisempaa.

Miehen sisko oli hommannut kirpputoreilta pienelle ison pinon vaatteita. Ison tytön vaatteita olivat, sellaisia joihin toinen vielää kasvaa. Ja kuitenkin kuin nukenvaatteita. Itse tilasin pienelle parit housut ja bodyn nettikaupasta. Mietin jo valmiiksi, miten saisin perusteltua niiden hankkimisen miehelle. Saan kuulla siitä, että hemmottelen tyttöä (en mieheltä mutta muilta). Ei näin pientä voi hemmotella vaatteilla kun ei se välitä. Itsellenihän minä niitä hankin   -  tasapainottamaan omia lapsuuden kipuja. Sitä, kun tungettiin rumiin vaatteisiin ja nirhittiin otsatukka takaraivolle saakka ja letitettiin tukka niin tiukalle, että päänahka soi. Ja sitä nöyryytystä, kun oli pakko kulkea siinä tukassa vielä yläasteen alkaessakin.
     Pian pieni alkaa olla omaa mieltä siitä, mitä päällensä laittaa ja silloin aion kuunnella toista (olkoon kuinka lapsi tahansa). Mutta vielä toistaiseksi saan toteuttaa itseäni.

Jännitän syksyä ja väistämätöntä äitiysloman loppua ja töiden alkua ja todennäköistä (riippuu taas tahosta jos toisesta) opiskelun alkua. Vaikka tämän tästä valitan tukehtuvani pitkiin samankaltaisina vyöryviin päiviin tiedän, että minulla tulee ikävä tätä aikaa.
     Pieni nukkuu vielä kahdet päiväunet, vaikka tämän ikäisenä sen pitäisi muka alkaa vähentää niitä. Toiset päikkärit se haluaa aina nukkua minun kyljessäni sängyllä  -  muuten se ei suostu nukkumaan ollenkaan. Joten minä makaa päivässä kaksi tuntia hiljaa pieni sylissäni ja ajattelen. Tai vain hengitän ja kuuntelen pienen uneksintaa. Olen aina kyennyt siihen, vain olemaan.
    

Näytöltä tuijottaa takaisin hiljaisuus.

Harmittaa yhä pitkä tauko kirjoittamisessa. Luin eilen pätkiä vuoden, puolentoista, takaisista kirjoituksistani ja ihmettelin pitkää vaikenemista. Miksi pysähdyin? 

Heti kun jostain tulee minulle tärkeää, lopetan. Heti kun pääsen lähelle itseäni, lakkaan. Ja kun pitkän ajan jälkeen palaan olennaiseen, olen kuin talviunilta herännyt: jähmeä, tokkurainen, nälkäinen. Äkäinen. 

Muutaman päivän unettomuus tekee myös tokkuraiseksi. Näen valveilla niitä unia, joissa jalat ovat liian raskaat nostaakseen minut ylös, viedäkseen huoneesta toiseen. Suu ei taivu puheeseen ja sanat paperilla muuttuvat käsittämättömiksi. Katson omia käsiäni ja muistutan itselleni olevani tässä.

     

Unettomuus ei johdu pienestä, se kyllä nukkuu useimmat yöt. Tämä johtuu minusta itsestäni, enkä tiedä, mitä tehdä.

On satanut koko päivän. Se tekee onnelliseksi. Aamulla poltin ihoni punaiseksi tulikuumassa suihkussa - aamujen kuuluu tuoksua kahville ja saippualle. Olen roikkunut koko päivän verkkareissa ja hupparissa. Se ei ole tapaistani, mutta tuntui tänään hyvälle. 

Pieni heräsi viime yönä huutamaan puoleksi tunniksi. Rauhoittui ainoastaan isänsä sylissä, minun sylissäni itku vain yltyi. En tiennyt, mitä ajatella. Olen aina ollut se, joka ainakin saa pienen tyyntymään. Jos ei muuten, niin rinnalla. Ja nyt minun vauvani parkui minua kuin vierasta! Mökötin miehelleni koska en voi mököttää seitsenkuiselle vauvalle. Kirveli niin helvetisti.
     Tänään pieni oli niin väsynyt yön jäljiltä, että tyytyi kuuntelemaan sadetta minun sylissäni ja vain olemaan, tutkimaan rauhassa esineitä käsissään. Onneksi niin.
      

Yritän muistella, miksi olen välillä niin surullinen. En muista alkusyytä. Joskus vain olen.
     En tiedä, olenko kasvanut surulliseksi vai oppinut sellaiseksi, mutta melankolia on usein tapani vastata asioihin ja ohi virtaaviin päiviin: keveisiin, raskaisiin ja niihin tavallisiin, omalla painollaan eteneviin.

Käytiin anoppilassa tänään hakemassa mattoa, jonka mies jynssäsi joessa viikko sitten. Palattiin toinen matto mukanamme. Menin ehdottamaan anopille vaihtoa ja kaduin välittömästi: sillä ihmisellä on suuria vaikeuksia sanoa ei. Nyt meillä on uusi matto - anopin kuolleen skitsofreenikkosiskon 50-vuotissynttärilahja -  koska menin puhumaan ääneen ajatukseni, että se sopisi väreiltään turkoosiksi maalatun sohvamme kaveriksi. 
     Syötiin linssikeittoa ja halvaa kahvin kanssa ja miehen sisko soitti, että oli löytänyt pienelle lisää vaatteita kirpputoreilta. Muusikkopoika laittoi viestiä, kyseli että mitä kuuluu ja minä vastasin, vaikken tiennyt mitä vastata. En koskaan tiedä, joten kerron aina liikaa kertomatta kuitenkaan mitään. Koska niin harvalle voi sanoa, että tämä päivä saa minut surulliseksi keittoineen ja räsymattoineen ja kirpputorivaatteineen. Että tämä päivä saa minut surulliseksi omalla painollaan.

Tämä on pysähtynyt lauantai

Valvoin viime yön. Neuloin miehelle kaulaliinaa ja katselin vampyyriroskaa DVD:ltä. Jossain vaiheessa minun on täytynyt nukahtaa, koska heräsin sohvalta pienen itkuun. Se itki sitä, että nukuin, enkä huomannut sen tuijottavan minua. Mies lämmitteli vastiketta, ei halunnut herättää, yritti hyssytellä pientä "antaa äitin nukkua." Minkäs toisen eroahdistukselle mahtaa.

...pientä ku nyt jo ahistaa.

Minun on vaikea kirjoittaa näin pitkän tauon jälkeen. Sanat juoksevat edellä ja jos niiden jäljessä ei pysyttele, ne karkaavat kokonaan. Pysähdyksen jälkeen ajatuksen kannoille on aina vaan vaikeampi päästä. Joten yritän napata edes jostain kiinni, roskapusseista jotka odottavat eteisessä ulosvientiä ja siitä, että nukkumattomuus kirvelee silmissä.

Pelottaa: jos tämä onkin uuden unettomuusjakson alku. Jos en nuku, en kykene mihinkään, en ajatukseen, en puheeseen. Makoilin pienen vieressä kun se nukkui päiväunia. Kateellisena katselin silmäluomien alla vilkkuvaa REM-unta. Mistä noin pienet uneksii? Se hymyili välillä, hekotteli. Sen hiukset ovat vielä valkoista hahtuvaa. Niin hauras, että hirvittää.