Suttailen koko päivän muistiinpanoja vihkoon, yritän jotenkin sanallistaa omaa runousoppiani kun se on tuolla jossain piilossa, huokosia tukkimassa. Pitäisi muka toisia ohjatakin, vaikka ei  tiedä aina edes itse, että mitä lopulta mistäkin ajattelee. Joten kirjoittelen ja pyörittelen ja yritän sanallistaa, mutta olen lopulta pahemmin eksyksissä kuin aloittaessani. Ehkä pitäisi jättää mokoma kelailu sikseen, ja mennä vaan. Yllättää itsensäkin.

Kun ainut lause, jossa on mitään järkeä, on tämä:

                                                  Älkää olko saitoja.


Ei ole mitään tolkkua olla saita tunteessa, puheessa, sanassa, rakkaudessa, ajassa, sylissä, kosketuksessa, katseessa, näkemisessä, taiteessa  - ei itselleen eikä muita kohtaan. Kun ne tärkeimmät ei antamalla lopu.