Minä olen hidas. Epätodellisen, tuskastuttavan hidas. Hidas puheessa, hidas liikkeessä ja ajattelen tuhat ajatusta silmänräpäyksien välissä. Puhe ei pysy mukana. 

Mää oon nähny sut monta kertaa, mutta se et oo ollu sinä. Minä teen sitä, katon että tuolla mennee tuo, enkä sano sille mittään annan sen mennä ja katon vaan loppuun saakka. Nyt on meijän hyvä tavata. 

E sanoo ja tulee ja halaa ja se on laihempi, kuin millaisena sen muistan. Lintu. Kaula on kapeampi, leuan kulma nousee siitä terävämpänä. En tiedä, onko sillä sukua pohjoisessa, mutta se näyttää vähän siltä kuin olisi. 

     Minä olen jähmeä, nousemassa sukelluksista, vedän vasta henkeä. Pieni katsoo E:tä sen silmät on tuimat ja kirkkaat ja E  sanoo siitä saman, kuin moni muukin: iso. Minä puhun pienen nopeudesta, keneen siitä on sellainen tullut, niin kirkas ja täpäkkä kun ollaan miehen kanssa niin tällaisia hitaita. 

Ihan oikein teille!

Kahvilan myyjä oli joskus minun kurssilla, kyselee opetanko vielä. Mies ei juo kaikkea sille ostamaani kahvia, lähtee pukkaamaan pientä rantaa kohti. Pieni ei vilkuta takaisin heippaheippa se osaa, mutta on kai loukkaantunut kun en tule mukaan. 

     

E:tä jännittää se on hyvä juttu ja minua myös ja sekin on hyvä. Siitä on niin kauan kun viimeksi nähtiin ja minulla on sen teksti käsissäni ja me puhutaan. Kaikki linkittyy kaikkeen. Siitä tietää, että keskustelu on hyvä, kun jää vielä niin paljon sanottavaa. Eikä sillä ole niin paljon väliä, kenelle ne asiat lopulta sanoo.

Laitat mulle luettavaa sitten vuorostas kun sen aika on. 

Se on niin pieni ja sillä on talvikengät jalassa kun se menee. Minä kävelen keskustan läpi, liikaa ihmisiä, jollakin tytöllä on paljon keltaista päällään. Minun päässäni kohisee käyn ostamassa vihon taas, en vieläkään tiedä miksi. Ajattelen pitkästä aikaa lausein.