Emolla on iloinen, terve poikanen

Tullaan lääkärineuvolaan törkeän myöhässä. Ei ollut minun vikani, mies oli merkannut ajan puhelimensa kalenteriin ja ilmoitti sen väärin. Lääkäri ei sano mitään. Mitat on jääneet ottamatta, mutta se ei haittaa, sen verran tasaista on kasvu ollut. Kerron, että muori konttaa jo vähän ja on noussut kerran tukea vasten seisomaan ja juttelee kovasti ja kaikkea. Masuvaivat on helpottaneet melkein kokonaan, tattaria syötetään muttei kauraa tai omppua, yöt nukkuu pääsääntöisesti hyvin paitsi mitä nyt kun hampaita tulee. Pieni istuu ujona lattialla, hymyilee lääkärille välillä, eikä hievahda mihinkään. Antaa tutkia korvat ja silmät ja suun ja massun oikein rauhassa. Minua naurattaa.

                          Kuka se sinä oot ja mitä oot tehny mun vauvalle?


Pieni istuu sylissä ja paukuttaa palikkaa lääkärin pöydänreunaan. Ei se nyt kovin paljo ääntele. Ujostelee. Kotona se pulina alkaa heti aamulla kukonlaulun aikaan ja jatkuu päiväunia lukuunottamatta iltaan saakka. Kissa on kihkih ja kun pienelle sanoo taputapu tai jee, se taputtaa käsiään. Se taputtaa käsiään kun tulen huoneeseen, vilkuttaa kun menen pois, naksuttaa kieltä kun haluaa leikkiä ja nuuhkuttaa päälle. Ja kun luulee, ettei sitä valvota, se lähtee viipottamaan kissojen ruokakupille.

Minua ihmetyttää nämä vauvojen jaot helppoihin ja haastaviin. Minulle on helpompi, että meidän muori on särmä tyyppi, ilmaisee kaiken isosti ja osaa tahtoa. Minä olen niin pöljä, että sellainen vähään tyytyväinen öllöttelijä unohtuisi aika helposti leikkimatolle haaveksimaan. Tai miten sen vähään tyytyväisenkin määrittelee, kun pieni repii riemua vähäisimmästäkin asiasta. Eilen se keksi minun napani. Rinnalla se nauraa röhöttää ja tanssii ilmaripaskaa. Sillä on vain lyhyt pinna. Ja kova ääni.

Perhevalmennusryhmän vauvatapaamisessa kuuntelin silmät selällään toisten äitien synnytyskertomuksia. Hätäsektioita, komplikaatioita, vastasyntyneiden tehohoitoja, traumoja kaikilla muilla paitsi minulla. Hävetti melkein kertoa, ettei ollut mitään erityistä kerrottavaa. Synnytys kesti kuusitoista tuntia josta kaksitoista olin kotona. Käytiin neuvolassa ja ruokakaupassa jouluostoksilla. Mies lämmitti saunan ja minä ravasin lämpimästä suihkusta löylyhuoneeseen keinuttelemaan ja takaisin. Taksimatkalla synnärille kuski kertoi koko elämäntarinansa, eikä sillä ollut antaa viiskymppisestä vaihdossa kuin kolikoita ja se sekosi laskuissa kaksi kertaa.
     Vastaanotossa katsottiin, että olin neljä senttiä auki, se oli kuulemma hyvä, saisin epiduraalin heti. Se oli vittumaisinta, yrittää kyykkiä mahan kanssa kun selkäytimeen tungetaan neulaa. Kätilö silitti minun hiuksiani. Eikä puudute ehtinyt edes potkia, olin vain jumissa sängyssä lopun aikaa. Tinkasin koko ajan, että onhan pienellä hyvä, hyvät sydänäänet, jaksaahan se. Hyvin jaksoi.
     Ponnistusvaiheesta muistan vain synnytyssalin katon, miehen silmät ja sen, että kuulosti kuin joku nainen olisi valittanut ihan vieressä. Pieni syntyi tasan laskettuun aikaan 01:41. 3570gr ja 51cm, apgar 10/10/10. Ja oli kiukkuinen, makasi kippuralla rintani päällä ja minä katsoin sitä ihmeissäni. Yritin verrata kasvoja kaikkiin tuttuihin.

Vietettiin jouluaatto synnärillä, joulupäivänä kotiutettiin kun oltiin niin hyvässä kunnossa. Minulla oli hemoglobiini 89, käskettiin syödä rautaa. Soitin samana iltana synnärille, että kaikki ei ole kunnossa ja sain hyssyttelyä vastaan. Seuraavana iltana vapisin horkassa peiton alla, menin pitkin seiniä, soitin uudestaan, se on se maidonnousu. Pistä kaalta liiveihin. Seuraavana päivänä ajoin taksilla päivystykseen, kohtutulehdus, hemoglobiini 80, tulin viikon päästä kotiin. Mies hoiti sillä välin pientä. Ja sitten tuli se pääjuttu, itkua ja lääkkeitä. Siitä en kertonut perhevalmennuksessa mitään kun ei sillä lopulta ole mitään väliä.