Pienellä meni kolme tuntia nukahtaa. Se itkeskeli seitsämästä kymmeneen saakka. Mies oli naapurissa pelaamassa, minä yritin kaikkea: ruokkia, imettää, kuivittaa, röyhtäyttää, laulaa, hyssyttää, lukea, kanniskella, viihdyttää, lohduttaa, soittaa musiikkia, antaa erilaisia asioita pureskeltavaksi, antaa refluksi- ja kipulääkettä... Parin tunnin kohdalla murruin ja soitin miehelle. Pieni oli rauhassa hetken, kun isi tuli, mutta alkoi sitten uudestaan. Nukahti sitten lopulta.

Minulla on masennuspöhnäolo ja asiat roikkuvat. Mies lohduttaa, että helpottaa, kun saa tartuttua keskeneräisiin asioihin. En jaksaisi. Se musta istuu taas olalla ja pysyy siinä niin kauan kuin haluaa, tein minä mitä tahansa. Yritän potkia sitä raikkaaseen syysilmaan, tienpientareelle, pois iholta, mihin tahansa. Yritän jaksaa ja teeskennellä sulaa kohteliaisuuttani, ettei sitä ole. Tai että se ei vaikuta.
     Pienen itku tuntuu syytteeltä, paska äiti. Ja minä yritän mutta lopulta joudun kuitenkin kohauttelemaan olkia, tällaisen sait, olen pahoillani. Kun sitä ehti ryssiä kaiken ennen kuin pääsi alkuunkaan. Terve ihana tyttö tuli, mutta minä en osaa olla vain onnellinen vaan vedän päälääkkeitä, etten eksyisi aivan jonnekin laalaalandiaan.
      En minä enää saa pakkoajatuksia siitä, että vahingoitan pientä, jätän sen hankeen paleltumaan, enkä pelkää että ovikellon soidessa siellä on joku miesporukka tulossa hakkaamaan, raiskaamaan, tappamaan. Enkä repeä itkuun, kun pieni tahtoo rinnalle. En pelkää pientä.
      Mutta haluaisin pysäyttää kaiken, asettaa maailmaan syrjään. Olla vain. Olla niin hidas ja unessa, olla kuin olen. Ja jatkaa siitä, mihin jäätiin, sitten kun olen jaksava taas. Nyt olen turta möykky ja se musta on ystävä, silittää minua myötäkarvaan.