Yritän muistella, miksi olen välillä niin surullinen. En muista alkusyytä. Joskus vain olen.
     En tiedä, olenko kasvanut surulliseksi vai oppinut sellaiseksi, mutta melankolia on usein tapani vastata asioihin ja ohi virtaaviin päiviin: keveisiin, raskaisiin ja niihin tavallisiin, omalla painollaan eteneviin.

Käytiin anoppilassa tänään hakemassa mattoa, jonka mies jynssäsi joessa viikko sitten. Palattiin toinen matto mukanamme. Menin ehdottamaan anopille vaihtoa ja kaduin välittömästi: sillä ihmisellä on suuria vaikeuksia sanoa ei. Nyt meillä on uusi matto - anopin kuolleen skitsofreenikkosiskon 50-vuotissynttärilahja -  koska menin puhumaan ääneen ajatukseni, että se sopisi väreiltään turkoosiksi maalatun sohvamme kaveriksi. 
     Syötiin linssikeittoa ja halvaa kahvin kanssa ja miehen sisko soitti, että oli löytänyt pienelle lisää vaatteita kirpputoreilta. Muusikkopoika laittoi viestiä, kyseli että mitä kuuluu ja minä vastasin, vaikken tiennyt mitä vastata. En koskaan tiedä, joten kerron aina liikaa kertomatta kuitenkaan mitään. Koska niin harvalle voi sanoa, että tämä päivä saa minut surulliseksi keittoineen ja räsymattoineen ja kirpputorivaatteineen. Että tämä päivä saa minut surulliseksi omalla painollaan.