Shettis haukkuu meitä kun tullaan pihapiiriin. Se säikyttää pienen. En pidä koirista yleensä (paitsi sellaisista lupsakkaista jättikokoisista sekarotuisista hurtista tai kissamaisen älykkäistä, hyvin koulutetuista yksilöistä). Räkyttäjät voisi puolestani tunkea jonnekin nimeämättömään... Tai tarkemmin ajatellen niiden omistajat, kun eivät vaivaudu kouluttamaan hankkimiaan luontokappaleita. Kissoja on hankalampi kouluttaa, mutta meidän pojat ovatkin luonnostaan kauniskäytöksisiä. Onneksi.
    Pidän kaloista, liskoista, käärmeistä, kilppareista, kaneista, hämähäkeistä, jyrsijöistä, siileistä, pienpedoista (fretit ovat oi! niin kauniita) ja linnutkin menevät sivistyneen välimatkan päästä, mutta koirat... Ei.
    Siskolla on piloille hemmoteltu suomen ajokoira, joka tunkee päätä reisille, kun istutaan ruokapöydässä, ja sohvalla änkeää syliin istumaan. Sisko ei tajua, että joku ei ehkä halua kilokaupalla haisevaa yliystävällistä hurttaa päällensä, ja se tekee olemisesta välillä vähän vaikeaa. Kun hymistellään vaan että äläs nyt, eiei... Ei se mitään auta, koiralle pitää asettaa rajat napakasti (enkä tarkoita nyt mitään reuhaamista, ei luontokappaletta saa kiusata, vaan selkeyttä, että toinen ymmärtää missä mennään).

Tähtitieteilijä lässyttää shettikselle, noniin äläpäs nyt kun vauveli säikkyy, ja pieni kiljuu naama punaisena. En saa suutani auki
   
                        vie se räkytin sisälle jos et saa sitä asettumaan!


mutta kai se näkyy naamastakin.
     Tähtitieteilijän vanhemmat asuvat paritalossa, jonka toista puolikasta se asuttaa itse. Muutti sinne äskettäin, laittoi yläkerran kuntoon. Sillä on pari huonetta, keittiö, vessat ja saunat. Ja oma kotistudionsa, syntetisaattoreita, vahvistimia, kaiuttimia. Käsintehty diffuusori toimii kirjahyllynä. Se osaa tehdä kaiken itse:  ommella tekstiilinsä, rakentaa kaiuttimensa ja huonekalunsa, säveltää musiikkinsa, suunnitella ja toteuttaa pelinsä, kaiken...
     Minä ihailen sellaista. Kai siitä olisi helposti tullut olmi peräkammarin poika, finninen ja levinnyt, mutta ei. Se on jäntevä ja sillä on sosiaalinen elämä. Ja sisäinen elämä, jonka ulottuvuuksia voi vain kuvitella, koska se ei ole kovin hyvä näyttämään niitä ulospäin.
      Se on ystävällinen pienelle, antaa toisen kokeilla syntetisaattoreita ja näyttää koneelta Tao Taota. Se keittää meille teetä ja kahvia, tarjoaa keksejä ja vadelmahilloa ja soittaa musiikkiaan. Minun on hyvä olla sen kulmikkaassa olennassa. Lähtiessä pihalla se vielä nostaa kilpikonnan aitauksesta ja näyttää sitä pienelle. Annan sille anteeksi sen, ettei se saa koiraansa kuriin.

H. tulee ovelle samaan aikaan kuin me. Se on sammuttanut tulipalonalun, jonka jotkut isänmaan toivot ovat sytyttäneet leikkipuiston roskikseen. Se tuo meille jättikokoiset suklaamuffinit. Säästän omani aamukahvin kaveriksi. Se ei viivy kauan, istuu vain hetken lattialla, ei ota edes teetä. Luulen, että se tuli vain katsomaan, olenko kunnossa (unohdin vastata sen viestiin). En tiedä, miksi minulla sellainen olo tuli, ehkä vain sen harteiden kulmasta, ehkä vain siitä miten se kyselee kuulumisia. Ehkä sen yleisestä tavasta pitää toisista huolta. Pyydän sen katsomaan pientä keskiviikoksi ja se lupaa tulla.
      Lähtiessä se sanoo, että niinkuin ihmisetkin, koirat pitää sosiaalista tietyn ikäisinä tai ne eivät totu ikinä.