Ravaan ympäri kaksiota. Pieni haluaa, että luen sille, mutta seminaarissa käsiteltävä tutkielma on tulostamatta ja paniikkipaniikkipaniikki. Mies on ihmeissään, eihän se ole minun tutkielma ja opponointikin on saatu alta pois, eikä se oikein tahdo tajuta, että minun pitää silti olla kärryillä siitä, mitä puhutaan. Se sanoo, että olen pinko, että pitää hellittää, ja minä äyskin, että ei kun se on minimivaatimus, että on lukenut käsiteltävän paperin ja osaa sanoa edes jotain. Ei heillä vaan, ei kukaan seminaarilaisista tiedä toisten töistä mitään ja minä ihmettelen, että miten ne oikein selviää siitä.
     Mutta minä olenkin dinosaurus.
     Silloin kun aloitin ei luennoilla kuullut sitä vittu ei vois vähempää kiinnostaa - kätinää puhumattakaan siitä, että olisi nukuttu. Ja nykyään, noh, en voi istua luennoilla. Yritän selvitä tenttimällä mahdollisimman paljon. Mutta olenkin kurppa jolla ei ole oikein varaa asennevammailla, eikä minimivaatimusten täyttäminen ole pinkoilua. Kuka piru ylipäänsä hakeutuisi minun alalleni jos ei halua lukea?

Koko keskustelusta tulee vanha olo. Kun tekee asioita tosissaan kun ei ole enää tilaa eikä mahdollisuutta muuhun. Kun olisi nolompaa känistä kaikista opiskeluun liittyvistä velvoitteista kuin olla aidosti innoissaan ja kiinnostunut ja sanalla sanoen nörtti. Koska nörttihän minä olen (sanan hieman laajemmassa merkityksessä.)

Kirjoittajaryhmässä on nainen, joka on siinä seitsämänkymmenen kieppeillä. Ja se kyselee minulta, että mitä minä nuori ihminen olen mieltä maailmanmenosta, että tuntuuko että kaikki on menossa päin helvettiä. Ja minä sanon, että ei. Ei kaikki. Ja se hokee moneen kertaan, että kun sinä oot vielä niin hirviän nuori. Meinaan ensin sanoa, että kuule täytin just kolmekymmentäyksi. Sitten laskeskelen hieman ja tajuan, että sehän oli likemmäs neljänkymmenen kun minä olin vastasyntynyt. Ehkä se on vaan kohteliaisuus olla jonkun silmissä nuori. Kunhan ei olisi rasittava pentu.