Opponentin ominaisuudessa jouduin selaamaan läpi korkean pinon kirjallisuutta psykoanalyysista, lapsen ja äidin välisestä varhaisesta vuorovaikutuksesta ja kirjallisuusterapiasta. Ei hyvä. Näin viikon omituisia unia ja kuljin päivät niiden jälkikaiuissa. Teki mieli purra opponoitavalta pää irti.
En olisi halunnut upota siihen maailmaan, äiteihin ja kaikkiin niihin abstrakteihin odotuksiin, mitä kirjojen sivuille oli upotettu jaettu illuusio, deprivaatio, reaktio, luovuus, defenssi, transferenssi, siirtymäobjekti, minätuki, real self, false self...
Minä alan ajatella liikaa, eikä se ole hyvä asia. Alan miettiä kaikkia tapoja, joilla olen jo sössinyt ja pilannut pienen elämän ja ennen kaikkea alan muistaa. Ja muistamisesta tulevat unet omasta äidistä, univainolaiset, joita ei saa manattua pois.
Eikö viimein voisi vain unohtaa?
1 kommentti:
Jostakin syystä tuo häpykarvalakki sykähdytti! Kuulunee samaan sarjaan kuin joskus koulua varten suunnittelemani kissalakki joka nimenomaan olisi valmistettu niin että kissan maha avataan, sinne tungetaan päähän natsaava muotti ja avot. Kyseessä nyt ei ollut mikään toteuttamista vaativa tehtävä onneksi vaan tarkoituksena oli miettiä suunnittelun kannalta asioita, niin sai kerrankin vähän käytellä sitä omaa mielikuvitusta ilman että ihan teemumäki-linjalle olisi lähtenyt "taiteensa" vuoksi.
Lähetä kommentti