Mies lähtee pienen kanssa kaverin luo. Kaveri on muuttanut takaisin vanhempien ullakolle, pistänyt sinne kotistudion pystyyn. Niillä on musiikkiprojekti, viimeistelevät biisiä. Minulla on ikävä musiikin tekemistä. En pystynyt viemään viimeisintä projektia toissakeväänä kunnialla loppuun saakka: sen ajan, jota en nukkunut, oksensin. Jäi toisten kontille. Onneksi meitä on neljä tekijää. Muusikkopoika viestitti haluavansa säveltää taas.

Kissat nauttivat rauhasta, kun pieni ei ole kiljumassa niiden korvaan. Niiden suhde vauvaan on sivistyneen etäinen. Rohkeampi uskaltaa jo välillä käydä puskemassa pientä joka hekottaa onnesta, vaikka kissat eivät ole hellävaraisia.

Mietin sitä kaikkea, mistä haluaisin kirjoittaa, istuessani leikkipuistossa pieni sylissäni. Kuinka pitäisi pystyä kirjoittamaan ajatukset saman tien, muuten hukkaa niiden virtauksen, soinnin. Kadottaa sanat vauvakiikkuihin, ohi pyöräileviin rannanmiehiin ja toisiin äiteihin tennareissa, koiranulkoiluttajien tupakanhajuun.

Yhdeltä kurssille ilmoittautuneelta oli tullut viesti vastaajaan. Kyseli kurssin sisällöstä (siellähän se on kurssi-ilmoituksesta luettavissa, miksi ilmoittauduit, häh?). En uskaltanut soittaa heti takaisin, en minä ole vielä ajatellut, en ole koonnut päätäni, se on levinnyt puutuneisiin päiviin. Ei helvetti, minä haluan lillua tässä vain-olemisen tilassa pienen kanssa, mitata minuutteja vauvaliikun keinahduksilla, tik tok. En minä kykene ajatukseen enkä selkeyteen, puheesta puhumattakaan.

Olen luvannut ohjata yhden romaanikäsikirjoituksen, toisen novellikokoelman ja sparrata vielä yhtä. Omat tekstit vanhenevat kansioissa ja tiedostoissa, tukehtuvat, kuivuvat liikkeen puutteeseen. Niinhän se on, kun jokin on hyvä minulle, minä lakkaan, niin se on musiikin kanssa, kirjoittamisen kanssa. Ajan mittaan muistan taas, että miksi niistä pitää pitää kiinni.