Harmittaa yhä pitkä tauko kirjoittamisessa. Luin eilen pätkiä vuoden, puolentoista, takaisista kirjoituksistani ja ihmettelin pitkää vaikenemista. Miksi pysähdyin?
Heti kun jostain tulee minulle tärkeää, lopetan. Heti kun pääsen lähelle itseäni, lakkaan. Ja kun pitkän ajan jälkeen palaan olennaiseen, olen kuin talviunilta herännyt: jähmeä, tokkurainen, nälkäinen. Äkäinen.
Muutaman päivän unettomuus tekee myös tokkuraiseksi. Näen valveilla niitä unia, joissa jalat ovat liian raskaat nostaakseen minut ylös, viedäkseen huoneesta toiseen. Suu ei taivu puheeseen ja sanat paperilla muuttuvat käsittämättömiksi. Katson omia käsiäni ja muistutan itselleni olevani tässä.
Unettomuus ei johdu pienestä, se kyllä nukkuu useimmat yöt. Tämä johtuu minusta itsestäni, enkä tiedä, mitä tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti