Minulla ei ole montaakaan läheistä ystävää, joilla olisi omia lapsia. Ja niiden, joilla on, lapset ovat vähän vanhempia. Lähin vertailukohde pienelle on 11-vuotias serkkupoika. Ja niin, tietenkin, C: n kolmivuotias tyttö.
Minulla ei siis ole ollut kovin selkeää käsitystä siitä, mikä pienessä liittyy siihen, että se vaan on vauva ja mikä on sen omaa temperamenttia. Sen olen huomannut, että se ei ole kovin paha vierastamaan ja on tosi kiinnostunut toisista ihmisistä, varsinkin lapsista.
Vietiin se vauvakerhoon tänään toisten suurinpiirtein ikäistensä pariin. Opettava kokemus. Nimittäin tajusin, että pienen välittömyys ja rohkeus ei ole ainoastaan sellaista lapsuuden välittömyyttä, kun ei vielä olla opittu turhaan jännittämään. Se on todella rohkea ja utelias ja ekstrovertti. Ja vilkas. Ja ronski. Ja iso. Ja TULINEN.
Pieni osaa suorittaa sisääntulon. Se istuu riisuttaessa sylissä kädet ilmassa levällään ja jokeltaa ja laulaa omaa tervehdyslauluaan. Se tekee samaa kahviloissa varsinkin jos lähettyvillä on toisia lapsia. Se kiljahtelee niin kovalla äänellä, että varmasti kauempanakin päät kääntyvät. Ja minä hymisen hämmentyneenä ja punaisena ja samalla ylpeänä omastani.
Se on niin aurinkoinen ja iloinen ja sen pinna palaa nanosekunnissa. Kun se suuttuu se nostaa sellaisen parun, että hetken se näyttää tukehtuvan. Toisaalta se ei itke kömmähdyksiä eikä kopsahduksia juuri ollenkaan ja se on helppo saada unohtamaan säikähdykset. Se ei ole moksiskaan toisten vauvojen ronskeistakaan otteista. Se tanssii lempimusiikkinsa tahtiin ja taputtaa käsiään innostuessaan eikä lannistu helposti. Ja se on ihana.
Ja minä mietin, että miten kaksi tällaista leguaania on saaneet niin särmän poikasen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti