Kylmä ja kirkas päivä. Vedetään verhot olohuoneen ikkunan edestä. Asumme ensimmäisessä kerroksessa, ikkuna antaa sisäpihan puolelle ja olo on kuin akvaariossa. Mutta valo on tarpeen.
Tällaiset päivät, kun keitetään kaapinovetkin, ovat pelottavia. Siihen päälle sunnuntain paljas kalsa hitaus. Rahaa tulee huomenna, eikä mitään hätää ole. Mutta minä pyörin ympäri, teen yhtä asiaa vähän, jätän kesken ja aloitan toisen. Keitän ja soseutan marjat, lajittelen pyykit, juon laimeaa kahvia ja odotan.
Näin kummia unia, joista jäi kumma tunnelma. Ikävöin siskoani, se ei tullut viikko sitten käymään vaikka aikoi. En tiedä mistä tuulee (jos nyt mistään) enkä viitsi ahdistella sitä. Viimeksi kun puhuttiin se ihmetteli, miten aika kuluu. Ei sillä kiireitä kuulemma ole, mutta päivät vain menevät omalla painollaan: tullaan töistä, laitetaan ruoka, käytetään koira iltalenkillä ja istutaan television eteen. Ja seuraavana päivänä sama. Kyllä minä ymmärrän ajan kulumisen, mutta minä en osaa sellaista, liekö koskaan osannut.
Tää menis tälleen ja tulis tälleen ja näillä ei ois koskaan pölyä eikä tiskejä
Mutta sisko hyväksyy tosiasioina paljon sellaista, mikä saa minut sijoiltani.
Se hyväksyy tosiasioina sen, että toiset ovat toisten risteinä. Että niin vaan se on. Että loppuikä pitää sietää niitä puheluita ja tuhkakupin, palaneen rasvan ja väkivallan hajuista maailmaa. Ja kun minä päätän, että ei enää ja oikaisen selkäni, jätän siskon samalla yksin sinne.
Minä haluaisin siskon kanssa suhteen, joka on riippumaton niistä kahdesta. Voitaisiin viimein hyväksyä molemmat se, että ei olla mitään velkaa - ei niille eikä varsinkaan toisillemme. Minä en vain tiedä, miten sanoa se sille. Kun se sanoo, että
Sitten, kun ne joku päivä kuolee, kaduttaa
Kun ei se niin mene. Ei minulla. Kun sitä, minkä menettämistä katuisin, ei ole koskaan ollut eikä tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti