Pieni nousee jo kontilleen. Ja taputtaa käsiään.

Pilvimassat tukehduttavat taivaan. Jos jossain vaiheessa vaikka sataisi.

Mies käy kesken työpäivän kotona suihkussa: ovat pelanneet jalkapalloa. Sen työtilanne on epävarma, kuten jokaisen siinä tutkimusryhmässä.

Käytiin viikonloppuna Tuohen ja sen tyttöystävän luona katsomassa pupuvauvoja. Toinen oli punasilmäinen, liki sokea, toi mieleen pumpulipallon. Sanoin, että jotenkin tuntuu, että se pitäisi kastaa kasvoveteen. (Sain sitten selitellä, että kosmetiikan testaaminen eläinokein on mielestäni epäeettistä.)
     Puhuttiin 90-luvusta, lamasta, millaista oli olla lapsi ja nuori silloin. Millaista helvettiä oli käydä koulua, jonka oppilaista suurin osa oli keskiluokkaa tai ylempää sellaista. Ne saatanan purjehduskengät ja viisnollaykköset ja se yleinen materialismi, joka vaan paheni laman myötä. Tai no, minä puhuin. Tuohi ja sen tyttis ovat toisilta paikkakunnilta, joilla ilmeisesti oli eri meno. Mies on samalta asuinalueelta kotoisin, mutta Steinerkoulun vesa kuitenkin. Niillä on ehkä ollut armollisempaa.

Miehen sisko oli hommannut kirpputoreilta pienelle ison pinon vaatteita. Ison tytön vaatteita olivat, sellaisia joihin toinen vielää kasvaa. Ja kuitenkin kuin nukenvaatteita. Itse tilasin pienelle parit housut ja bodyn nettikaupasta. Mietin jo valmiiksi, miten saisin perusteltua niiden hankkimisen miehelle. Saan kuulla siitä, että hemmottelen tyttöä (en mieheltä mutta muilta). Ei näin pientä voi hemmotella vaatteilla kun ei se välitä. Itsellenihän minä niitä hankin   -  tasapainottamaan omia lapsuuden kipuja. Sitä, kun tungettiin rumiin vaatteisiin ja nirhittiin otsatukka takaraivolle saakka ja letitettiin tukka niin tiukalle, että päänahka soi. Ja sitä nöyryytystä, kun oli pakko kulkea siinä tukassa vielä yläasteen alkaessakin.
     Pian pieni alkaa olla omaa mieltä siitä, mitä päällensä laittaa ja silloin aion kuunnella toista (olkoon kuinka lapsi tahansa). Mutta vielä toistaiseksi saan toteuttaa itseäni.

Jännitän syksyä ja väistämätöntä äitiysloman loppua ja töiden alkua ja todennäköistä (riippuu taas tahosta jos toisesta) opiskelun alkua. Vaikka tämän tästä valitan tukehtuvani pitkiin samankaltaisina vyöryviin päiviin tiedän, että minulla tulee ikävä tätä aikaa.
     Pieni nukkuu vielä kahdet päiväunet, vaikka tämän ikäisenä sen pitäisi muka alkaa vähentää niitä. Toiset päikkärit se haluaa aina nukkua minun kyljessäni sängyllä  -  muuten se ei suostu nukkumaan ollenkaan. Joten minä makaa päivässä kaksi tuntia hiljaa pieni sylissäni ja ajattelen. Tai vain hengitän ja kuuntelen pienen uneksintaa. Olen aina kyennyt siihen, vain olemaan.