En ole väkivaltainen ihminen. Viimeksi löin jotakuta seitsenvuotiaana ja kun tyttö puhkesi itkemään, häpesin niin, etten ole lyönyt ketään sen jälkeen. En edes silloin, kun minua on lyöty. Sanomattakin on selvää, etten usko ruumiilliseen kurittamiseen, edes lievään.
En ole myöskään kristitty. En usko toisen posken kääntämiseen, mutta väkivallattomuudessa on minulle kyse vain ja ainoastaan omanarvontunnosta ja ihmisarvosta. Siksi häpeän jopa uniani, joissa olen väkivaltainen ja lyön.
Viime yönä unessa minulle mainittiin siskoni ensimmäinen aviomies. Sanoin, että jos kohtaan häntä enää koskaan, annan turpaan. Häpesin itseäni jo unissani, ajattelin, etten ole tällainen ihminen. Minä en ole väkivaltainen ihminen.
Mutta kun kaksitoistavuotiaana herää vuoteessa päällään aikuinen mies ja oma sisko nukkuu samassa huoneessa, tajuaa, että on sääntöjä, joiden pitäisi päteä kaikkiin mutta joita niin monet pitävät pilkkanaan joutumatta koskaan teoistaan vastuuseen. Ja sitten tajuaa, ettei voi hakea apua eikä oikeutta edes omalta perheeltään, äidiltään, isältään, siskoltaan.
Minulla on pieni tytär, vasta täytti yhdeksän kuukautta. Ja se on hauras, paljon hauraampi, kuin koskaan itse muistan olleeni. Enkä tiedä, mitä tehdä pitääkseni linnunpoikani suojassa. Tai nyt vielä tiedän, kun syli ja turvakaukalot ja terve järki riittävät, mutta entä sitten kun...
Enkä vieläkään ole väkivaltainen ihminen. Painavinkaan nyrkki maailmassa ei muuta sitä, mikä oli eikä edes sitä, mikä on. On vain syli ja toive, että se kaikki lävisti minut, jotta pienen ei tarvitsisi koskaan ottaa enempäänsä kantaakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti