Kaksi asiaa saa minut suunniltani: laskujen maksaminen ja siivoaminen. Tämänaamuista tulee kutsua raivaamiseksi, ei siivoamiseksi. Jynssätään kylpyhuone, roinapinot heitetään makuuhuoneeseen ja ovi kiinni. Tiskit tiskataan hätäisesti. En minä välitä vieraskoreuden vuoksi siivota enää. Pieni asunto vain on pakko järjestää, jos on useampi kuin kaksi ihmistä tulossa, että mahtuvat sekaan.
Mies sanoo yhden sanan sellaiseen sävyyn ettei miellytä ja minä olen punainen
tarvireuhatasiinäsunkavereitaitekäskitpaistankomääneletutstana
Mies lempeämpänä sovittelee, minä olen ihana kuulemma, kun sen kavereille letut paistan. Pitäisihän minun ymmärtää, sitä jännittää, se on sellaista söpöä ujoutta minä olen rakastanut sitä alusta saakka. Sitä ujouden ja omanarvontunnon yhdistelmää. Se oli iso juttu kun se halasi minua ensimmäistä kertaa, minä olin tottunut miehiin jotka yrittivät tunkea kieltä kurkkuun ennen kuin kissaa ehti sanoa. Se tuoksui hyvälle, maustekakulle, ja piti etäisyytensä kunnes oli varma.
Minä pidän lättyjen paistamisesta, mitä isompi taikina, sen parempi. Se on yksinkertaista, hidasta ja jotenkin lämmintä. Onnellista. Ja kun vieraat tulevat ja tuovat pepsimaxit ja puolijäiset mansikat tullessaan, minulla on jotain tekemistä käsilleni, jotakin mihin keskittyä. Mies esittelee pientä ylpeänä ja on pettynyt kun saa varautuneen vastaanoton, on niin rakastunut omaansa. Ei tunnu huomaavan, että sitä itseään on tultu katsomaan, on vaan ujo ja piilee pienen selän takana.
Tuohella on jalka paketissa, se on raajapuolena outo näky, aivan kuin olisi laihtunut. Se on niitä ihmisiä, jotka osaavat halata katseellaan. Niitä ihmisiä, joita tajuaa ikävöineensä, vasta kun näkee.
Lätyt syötyään ne lähtevät kaikki naapuriin, ottavat pienenkin mukaan, minä jään kuuntelemaan hiljaisuutta.
P.S. Selittäkää nyt viisaammat, mikä siinä Pepsi Maxissa oikeasti on niin taianomaista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti