Huoneentäysi puolivieraita ihmisiä ja minulla on vaikeuksia olla se tavallinen itseni, joka kuuntelee ja tekee huomioita, näkee jokaisen. Mikä lie aivopieru kenen lie taholta, mutta ryhmä on aivan liian suuri. Ei sen takia, ettenkö pysyisi kärryillä viidentoista kurssilaisen tekemisissä ja siinä, mitä he haluavat (ja mille ovat sokeita). Vaan sen takia, että jokainen tuo oman energiansa ja omat odotuksensa ja huoneen ilma on niistä sakeana.
Kovin harva tulee kirjoituskurssille kirjoittamaan - ja pahimmoilteen he eivät itse vielä tajua sitä. Jos ja kun hyvin käy, joku heistä tajuaa että todella haluaa kirjoittaa. Loput... Niin. Eikä siinä ole mitään vikaa: kirjoittaa voi niin monesta syystä. Mutta kun on niitä käsityksiä, että mitä kirjoittaminen on ja ne törmäävät sen kanssa, mitä kirjoittaminen todella on.
Että kirjoittaminen on kuuntelemista. Että kirjoittaminen on katsomista ja näkemistä. Että kirjoittaminen on yksinäistä. Että kirjoittaminen on alastonta, kivuliasta, pelottavaa eikä valmista tule koskaan. Että kirjallinen kypsyys tulee omaa verkkaista tahtiaan eikä sitä voi jouduttaa millään. Ja kun se kieli pitkällä odotettu kiitos joskus tulee se ei tunnu enää missään.
Haluaisin puhua kirjoittamisesta, mutta pitäisi raivata ihmiset ensin tieltä. Ei kirjaimellisesti, vaan... Kun ne ottaisivat (egon sijasta) oman kirjoittamisensa todesta kaikesta tulisi oppimista. Kaikesta tulisi lukemista, kirjoittamista, eikä maailmassa olisi yhtään ainutta tylsää sekuntia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti