Yritän nukuttaa pientä päikkäreille kaksi tuntia. Yleensä se ei ole niin vaikeaa.
Homma on eri, kun yhtälöön lisätään anoppi, joka ei millään tunnu uskovan sitä, että meillä on oma tapamme tehdä asiat. Että pienellä on oma tyylinsä ja rytminsä. Ja että minä ehkä saattaisin tuntea ja tietää sen parhaiten. Ainakin paremmin, kuin anoppi.
Ei. Pieni ei nukahda itsekseen sänkyyn vaan syliin rauhoiteltuna. No kokeile. Ai ei vai? No oho, miten se silleen.
Ei. Astioita ei voi tiskata samalla kun yritetään nukuttaa pientä. Ai miksikö? Jaa-a.
Ei. Sitä ei tarvitse kanniskella ympäriinsä eikä vatkata. Pitää istua alas ja rauhoitella, olla hiljaa hetki.
Ei. Se ei halua maitoa, se oli rinnalla viisi minuuttia sitten.
Se tykkää Tiktakista. Pitää soittaa Tiktakkia, olla hiljaa ja odottaa.
Olla hiljaa, saatana.
Kun ne omat lapset ja se vanhempi lapsenlapsi nukahtivat silleen ja pienikin silloin kerran kaksikuisena niin kyllähän sen nytkin pitäis... Vaan kun ei.
Miksi ei voi vaan kuunnella ja uskoa? Kun ei kerran tiedä.
Olemme anopin kanssa ystäviä ja kun puhe on mistä tahansa muusta, tulemme toimeen loistavasti. Anoppina se ei ole likelläkään niitä painajaisten sarvipäitä, joita kavereiden kauhutarinoissa vilisee. Sen kultapoju on ihan tavallinen mies ja minä ihan kelpo miniä ja meidän asiat ovat meidän asioita, kunnes...
Tulee vauva. Pojantyttö. Mummun pieni kristallilapsi. Ai hellanlettas ja sen äiti ei vaan osaa. Imettää liikaa ja sitten ei tarpeeksi, kuivittaa väärällä hetkellä eikä näe että sillä on nälkä eikä se, että vaippa petti, ole mikään syy itkettää vauvaa. Ei pueta tarpeeksi ja sitten puetaan liikaa. Kolmenkymmenen asteen helteellä pidetään vaippasillaan tulee vetoa, herrajjumala, eikä se parka kuitenkaan saa koskaan ilmakylpyjä. Ja pienen mahavaivatkin johtuvat siitä, että sen äiti ei karppaa. Pitäis karpata.
Tämä on niin tyypillistä, että itkettää. Luulisi, että luovalla ihmisellä on enemmän mielikuvitusta, mutta ei. Tässä ollaan oltu ennen minua ja tullaan olemaan tulevissakin sukupolvissa.
Kun anoppi viimein menee toiseen huoneeseen, pieni nukahtaa. Minä nostan sen sänkyynsä ja lasken sataan. Kävelen keittiöön. Keitän kahvit. Ja me istumme kahvipöytään ja puhumme kaikesta muusta paitsi vauvasta.
1 kommentti:
Kaikilla vaan tuntuu olevan ne omat mielipiteensä etenkin jokaisesta kasvatukseen liittyvästä asiasta. Niillä kaupassa mulkoilevilla mummoillakin jotka päivittelee että miksei isi osta karkkia kun toinen niin kovasti haluaa vaan kantaa pihalle jäähylle. Kyllähän ne tietää paremmin. On omatkin lapsensa osanneet kasvattaa ja lähettää maailmalle elämään narsistin elämää ja hakkaamaan vaimoa ja lapsia.
Toista ei syötä tarpeeksi ja toiselle tyrkyttää liikaa eikä ikinä ole hyvä. Joku on liian nuori vanhemmaksi eikä siksi voi tietää asioita, ei ole vielä kokemusta, ja toinen liian vanha, lapsesta tulee mätä kun äiti ei varmasti jaksa tarpeeksi pitää hyvänä kun on ne omat menonsa.
Onneksi edes jotkut asiat menee yksiin anoppisi kanssa, itse taas olen aina ollut erittäin lahjakas lietsomaan vihaa pelkällä olemassa olollani toisten puoliskojen vanhemmissa. Sanotaan että luojalle kiitos ettei enää eletä sitä aikaa kun monta sukupolvea asui saman katon alla, voisi se hermo kärähtää useammin kuin kerran tunnissa.
Lähetä kommentti