Pieni ottaa tukea olohuoneenpöydän reunasta, nousee hetkeksi seisomaan, pyllähtää ja taputtaa käsiään. Ja sama uudelleen alusta. Se kiljuu riemusta kun näkee pöydänreunan yli. Sen bodyssa on punaisia huuhkajia.

Tänään on myrskynnyt kuolleita lehtiä vaakasuoraan naamalle.

En pysty keskittymään, kohdentamaan, asettumaan. Kirjoitan huonosti.

Leikittiin aiemmin kipoilla: minä asettelin ne kokojäjestyksessä sisäkkäin keltainen sininen vihreä punainen ja pieni purki ne yksi kerrallaan ja ojensi minulle yhden kerrallaan. Päässä ei hälise kun leikkii siten. Muuten on jatkuva hätä, enkä tiedä miksi.

Väsyttää ja pelottaa yö jo etukäteen.

Pieni nukahtaa, kun sille laulaa. 

Jos minäkin.

Palelee jatkuvasti

En ole väkivaltainen ihminen. Viimeksi löin jotakuta seitsenvuotiaana ja kun tyttö puhkesi itkemään, häpesin niin, etten ole lyönyt ketään sen jälkeen. En edes silloin, kun minua on lyöty. Sanomattakin on selvää, etten usko ruumiilliseen kurittamiseen, edes lievään.
     En ole myöskään kristitty. En usko toisen posken kääntämiseen, mutta väkivallattomuudessa on minulle kyse vain ja ainoastaan omanarvontunnosta ja ihmisarvosta. Siksi häpeän jopa uniani, joissa olen väkivaltainen ja lyön.
     Viime yönä unessa minulle mainittiin siskoni ensimmäinen aviomies. Sanoin, että jos kohtaan häntä enää koskaan, annan turpaan. Häpesin itseäni jo unissani, ajattelin, etten ole tällainen ihminen. Minä en ole väkivaltainen ihminen.

Mutta kun kaksitoistavuotiaana herää vuoteessa päällään aikuinen mies ja oma sisko nukkuu samassa huoneessa, tajuaa, että on sääntöjä, joiden pitäisi päteä kaikkiin mutta joita niin monet pitävät pilkkanaan  joutumatta koskaan teoistaan vastuuseen. Ja sitten tajuaa, ettei voi hakea apua eikä oikeutta edes omalta perheeltään, äidiltään, isältään, siskoltaan.


Minulla on pieni tytär, vasta täytti yhdeksän kuukautta. Ja se on hauras, paljon hauraampi, kuin koskaan itse muistan olleeni. Enkä tiedä, mitä tehdä pitääkseni linnunpoikani suojassa. Tai nyt vielä tiedän, kun syli ja turvakaukalot ja terve järki riittävät, mutta entä sitten kun...
     Enkä vieläkään ole väkivaltainen ihminen. Painavinkaan nyrkki maailmassa ei muuta sitä, mikä oli eikä edes sitä, mikä on. On vain syli ja toive, että se kaikki lävisti minut, jotta pienen ei tarvitsisi koskaan ottaa enempäänsä kantaakseen.

Väsymys hyrisee sormissa saakka. Yhden hyvin nukutun yön jälkeen se on jotenkin lempeämpää, ei niin epätoivoista, mutta tuntuu kuitenkin. 

    

 Anoppi käytti pientä kävelyllä, kävivät puistossa, tuoksuivat takaisin tullessaan kuusenkerkälle ja sateelle molemmat. 

Paistoin taas lettuja, päälle valkosuklaakuningatarjäätelöä ja kermavaahtoa.

Hellyys tirisee rasvana pannulla ja samalla en halua mitään niin paljon, kuin olla yksin.

Emolla on iloinen, terve poikanen

Tullaan lääkärineuvolaan törkeän myöhässä. Ei ollut minun vikani, mies oli merkannut ajan puhelimensa kalenteriin ja ilmoitti sen väärin. Lääkäri ei sano mitään. Mitat on jääneet ottamatta, mutta se ei haittaa, sen verran tasaista on kasvu ollut. Kerron, että muori konttaa jo vähän ja on noussut kerran tukea vasten seisomaan ja juttelee kovasti ja kaikkea. Masuvaivat on helpottaneet melkein kokonaan, tattaria syötetään muttei kauraa tai omppua, yöt nukkuu pääsääntöisesti hyvin paitsi mitä nyt kun hampaita tulee. Pieni istuu ujona lattialla, hymyilee lääkärille välillä, eikä hievahda mihinkään. Antaa tutkia korvat ja silmät ja suun ja massun oikein rauhassa. Minua naurattaa.

                          Kuka se sinä oot ja mitä oot tehny mun vauvalle?


Pieni istuu sylissä ja paukuttaa palikkaa lääkärin pöydänreunaan. Ei se nyt kovin paljo ääntele. Ujostelee. Kotona se pulina alkaa heti aamulla kukonlaulun aikaan ja jatkuu päiväunia lukuunottamatta iltaan saakka. Kissa on kihkih ja kun pienelle sanoo taputapu tai jee, se taputtaa käsiään. Se taputtaa käsiään kun tulen huoneeseen, vilkuttaa kun menen pois, naksuttaa kieltä kun haluaa leikkiä ja nuuhkuttaa päälle. Ja kun luulee, ettei sitä valvota, se lähtee viipottamaan kissojen ruokakupille.

Minua ihmetyttää nämä vauvojen jaot helppoihin ja haastaviin. Minulle on helpompi, että meidän muori on särmä tyyppi, ilmaisee kaiken isosti ja osaa tahtoa. Minä olen niin pöljä, että sellainen vähään tyytyväinen öllöttelijä unohtuisi aika helposti leikkimatolle haaveksimaan. Tai miten sen vähään tyytyväisenkin määrittelee, kun pieni repii riemua vähäisimmästäkin asiasta. Eilen se keksi minun napani. Rinnalla se nauraa röhöttää ja tanssii ilmaripaskaa. Sillä on vain lyhyt pinna. Ja kova ääni.

Perhevalmennusryhmän vauvatapaamisessa kuuntelin silmät selällään toisten äitien synnytyskertomuksia. Hätäsektioita, komplikaatioita, vastasyntyneiden tehohoitoja, traumoja kaikilla muilla paitsi minulla. Hävetti melkein kertoa, ettei ollut mitään erityistä kerrottavaa. Synnytys kesti kuusitoista tuntia josta kaksitoista olin kotona. Käytiin neuvolassa ja ruokakaupassa jouluostoksilla. Mies lämmitti saunan ja minä ravasin lämpimästä suihkusta löylyhuoneeseen keinuttelemaan ja takaisin. Taksimatkalla synnärille kuski kertoi koko elämäntarinansa, eikä sillä ollut antaa viiskymppisestä vaihdossa kuin kolikoita ja se sekosi laskuissa kaksi kertaa.
     Vastaanotossa katsottiin, että olin neljä senttiä auki, se oli kuulemma hyvä, saisin epiduraalin heti. Se oli vittumaisinta, yrittää kyykkiä mahan kanssa kun selkäytimeen tungetaan neulaa. Kätilö silitti minun hiuksiani. Eikä puudute ehtinyt edes potkia, olin vain jumissa sängyssä lopun aikaa. Tinkasin koko ajan, että onhan pienellä hyvä, hyvät sydänäänet, jaksaahan se. Hyvin jaksoi.
     Ponnistusvaiheesta muistan vain synnytyssalin katon, miehen silmät ja sen, että kuulosti kuin joku nainen olisi valittanut ihan vieressä. Pieni syntyi tasan laskettuun aikaan 01:41. 3570gr ja 51cm, apgar 10/10/10. Ja oli kiukkuinen, makasi kippuralla rintani päällä ja minä katsoin sitä ihmeissäni. Yritin verrata kasvoja kaikkiin tuttuihin.

Vietettiin jouluaatto synnärillä, joulupäivänä kotiutettiin kun oltiin niin hyvässä kunnossa. Minulla oli hemoglobiini 89, käskettiin syödä rautaa. Soitin samana iltana synnärille, että kaikki ei ole kunnossa ja sain hyssyttelyä vastaan. Seuraavana iltana vapisin horkassa peiton alla, menin pitkin seiniä, soitin uudestaan, se on se maidonnousu. Pistä kaalta liiveihin. Seuraavana päivänä ajoin taksilla päivystykseen, kohtutulehdus, hemoglobiini 80, tulin viikon päästä kotiin. Mies hoiti sillä välin pientä. Ja sitten tuli se pääjuttu, itkua ja lääkkeitä. Siitä en kertonut perhevalmennuksessa mitään kun ei sillä lopulta ole mitään väliä.

Anoppiraivo

Yritän nukuttaa pientä päikkäreille kaksi tuntia. Yleensä se ei ole niin vaikeaa.
     Homma on eri, kun yhtälöön lisätään anoppi, joka ei millään tunnu uskovan sitä, että meillä on oma tapamme tehdä asiat. Että pienellä on oma tyylinsä ja rytminsä. Ja että minä ehkä saattaisin tuntea ja tietää sen parhaiten. Ainakin paremmin, kuin anoppi.

      Ei. Pieni ei  nukahda itsekseen sänkyyn vaan syliin rauhoiteltuna. No kokeile. Ai ei vai? No oho, miten se silleen. 
      Ei. Astioita ei voi tiskata samalla kun yritetään nukuttaa pientä. Ai miksikö? Jaa-a.
      Ei. Sitä ei tarvitse kanniskella ympäriinsä eikä vatkata. Pitää istua alas ja rauhoitella, olla hiljaa hetki. 
      Ei. Se ei halua maitoa, se oli rinnalla viisi minuuttia sitten. 
      Se tykkää Tiktakista. Pitää soittaa Tiktakkia, olla hiljaa ja odottaa. 
     Olla hiljaa, saatana. 


Kun ne omat lapset ja se vanhempi lapsenlapsi nukahtivat silleen ja pienikin silloin kerran kaksikuisena niin kyllähän sen nytkin pitäis... Vaan kun ei.
     Miksi ei voi vaan kuunnella ja uskoa? Kun ei kerran tiedä.

Olemme anopin kanssa ystäviä ja kun puhe on mistä tahansa muusta, tulemme toimeen loistavasti. Anoppina se ei ole likelläkään niitä painajaisten sarvipäitä, joita kavereiden kauhutarinoissa vilisee. Sen kultapoju on ihan tavallinen mies ja minä ihan kelpo miniä ja meidän asiat ovat meidän asioita, kunnes...
     Tulee vauva. Pojantyttö. Mummun pieni kristallilapsi. Ai hellanlettas ja sen äiti ei vaan osaa. Imettää liikaa ja sitten ei tarpeeksi, kuivittaa väärällä hetkellä eikä näe että sillä on nälkä eikä se, että vaippa petti, ole mikään syy itkettää vauvaa. Ei pueta tarpeeksi ja sitten puetaan liikaa. Kolmenkymmenen asteen helteellä pidetään vaippasillaan tulee vetoa, herrajjumala, eikä se parka kuitenkaan saa koskaan ilmakylpyjä. Ja pienen mahavaivatkin johtuvat siitä, että sen äiti ei karppaa. Pitäis karpata.

Tämä on niin tyypillistä, että itkettää. Luulisi, että luovalla ihmisellä on enemmän mielikuvitusta, mutta ei. Tässä ollaan oltu ennen minua ja tullaan olemaan tulevissakin sukupolvissa.

Kun anoppi viimein menee toiseen huoneeseen, pieni nukahtaa. Minä nostan sen sänkyynsä ja lasken sataan. Kävelen keittiöön. Keitän kahvit. Ja me istumme kahvipöytään ja puhumme kaikesta muusta paitsi vauvasta.

Näkemisestä vol.1

Se muuttuu iän myötä. Tapa katsoa, nimittäin. Vähitellen sitä oppii näkemään itsestään käsin ulospäin. Omilla silmillään. Lukemaan asioita, ihmisiä, maailmaa siten kuin itse tietää todeksi. Ja uskomaan näkemänsä.

     Enää ei käytä silmiään siihen, että peilaa itseään toisista, toisten katseista. Ei kerjää olemassaolonsa oikeutusta jokaiselta, joka suostuu edes vilkaisemaan  tuollainen tuossa. Ei anna valtaa määritellä itseään jokaiselle, jolla on tarpeeksi pokkaa toisia määrittää. 

    Katsoa ja nähdä että

                                    se on hyvä.

                                 

Sunnuntai

Kylmä ja kirkas päivä. Vedetään verhot olohuoneen ikkunan edestä. Asumme ensimmäisessä kerroksessa, ikkuna antaa sisäpihan puolelle ja olo on kuin akvaariossa. Mutta valo on tarpeen.

Tällaiset päivät, kun keitetään kaapinovetkin, ovat pelottavia.  Siihen päälle sunnuntain paljas kalsa hitaus. Rahaa tulee huomenna, eikä mitään hätää ole. Mutta minä pyörin ympäri, teen yhtä asiaa vähän, jätän kesken ja aloitan toisen. Keitän ja soseutan marjat, lajittelen pyykit, juon laimeaa kahvia ja odotan.

Näin kummia unia, joista jäi kumma tunnelma. Ikävöin siskoani, se ei tullut viikko sitten käymään vaikka aikoi. En tiedä mistä tuulee (jos nyt mistään) enkä viitsi ahdistella sitä. Viimeksi kun puhuttiin se ihmetteli, miten aika kuluu. Ei sillä kiireitä kuulemma ole, mutta päivät vain menevät omalla painollaan: tullaan töistä, laitetaan ruoka, käytetään koira iltalenkillä ja istutaan television eteen. Ja seuraavana päivänä sama. Kyllä minä ymmärrän ajan kulumisen, mutta minä en osaa sellaista, liekö koskaan osannut.

        Tää menis tälleen ja tulis tälleen ja näillä ei ois koskaan pölyä eikä tiskejä

Mutta sisko hyväksyy tosiasioina paljon sellaista, mikä saa minut sijoiltani.
     Se hyväksyy tosiasioina sen, että toiset ovat toisten risteinä. Että niin vaan se on. Että loppuikä pitää sietää niitä puheluita ja tuhkakupin, palaneen rasvan ja väkivallan hajuista maailmaa. Ja kun minä päätän, että ei enää ja oikaisen selkäni, jätän siskon samalla yksin sinne.
     Minä haluaisin siskon kanssa suhteen, joka on riippumaton niistä kahdesta. Voitaisiin viimein hyväksyä molemmat se, että ei olla mitään velkaa  - ei niille eikä varsinkaan toisillemme. Minä en vain tiedä, miten sanoa se sille. Kun se sanoo, että

         Sitten, kun ne joku päivä kuolee, kaduttaa


Kun ei se niin mene. Ei minulla. Kun sitä, minkä menettämistä katuisin, ei ole koskaan ollut eikä tule.

Zen ja lätynpaistamisen taito

Kaksi asiaa saa minut suunniltani: laskujen maksaminen ja siivoaminen. Tämänaamuista tulee kutsua raivaamiseksi, ei siivoamiseksi. Jynssätään kylpyhuone, roinapinot heitetään makuuhuoneeseen ja ovi kiinni. Tiskit tiskataan hätäisesti. En minä välitä vieraskoreuden vuoksi siivota enää. Pieni asunto vain on pakko järjestää, jos on useampi kuin kaksi ihmistä tulossa, että mahtuvat sekaan.
      Mies sanoo yhden sanan sellaiseen sävyyn ettei miellytä ja minä olen punainen

                    tarvireuhatasiinäsunkavereitaitekäskitpaistankomääneletutstana

      Mies lempeämpänä sovittelee, minä olen ihana kuulemma, kun sen kavereille letut paistan. Pitäisihän minun ymmärtää, sitä jännittää, se on sellaista söpöä ujoutta minä olen rakastanut sitä alusta saakka. Sitä ujouden ja omanarvontunnon yhdistelmää. Se oli iso juttu kun se halasi minua ensimmäistä kertaa, minä olin tottunut miehiin jotka yrittivät tunkea kieltä kurkkuun ennen kuin kissaa ehti sanoa. Se tuoksui hyvälle, maustekakulle, ja piti etäisyytensä kunnes oli varma.
     Minä pidän lättyjen paistamisesta, mitä isompi taikina, sen parempi. Se on yksinkertaista, hidasta ja jotenkin lämmintä. Onnellista. Ja kun vieraat tulevat ja tuovat pepsimaxit ja puolijäiset mansikat tullessaan, minulla on jotain tekemistä käsilleni, jotakin mihin keskittyä. Mies esittelee pientä ylpeänä ja on pettynyt kun saa varautuneen vastaanoton, on niin rakastunut omaansa. Ei tunnu huomaavan, että sitä itseään on tultu katsomaan, on vaan ujo ja piilee pienen selän takana.
     Tuohella on jalka paketissa, se on raajapuolena outo näky, aivan kuin olisi laihtunut. Se on niitä ihmisiä, jotka osaavat halata katseellaan. Niitä ihmisiä, joita tajuaa ikävöineensä, vasta kun näkee.

Lätyt syötyään ne lähtevät kaikki naapuriin, ottavat pienenkin mukaan, minä jään kuuntelemaan hiljaisuutta.

P.S. Selittäkää nyt viisaammat, mikä siinä Pepsi Maxissa oikeasti on niin taianomaista?

I wish, I wish...

Huoneentäysi puolivieraita ihmisiä ja minulla on vaikeuksia olla se tavallinen itseni, joka kuuntelee ja tekee huomioita, näkee jokaisen. Mikä lie aivopieru kenen lie taholta, mutta ryhmä on aivan liian suuri. Ei sen takia, ettenkö pysyisi kärryillä viidentoista kurssilaisen tekemisissä ja siinä, mitä he haluavat (ja mille ovat sokeita). Vaan sen takia, että jokainen tuo oman energiansa ja omat odotuksensa ja huoneen ilma on niistä sakeana.
     Kovin harva tulee kirjoituskurssille kirjoittamaan  - ja pahimmoilteen he eivät itse vielä tajua sitä. Jos ja kun hyvin käy, joku heistä tajuaa että todella haluaa kirjoittaa. Loput... Niin. Eikä siinä ole mitään vikaa: kirjoittaa voi niin monesta syystä. Mutta kun on niitä käsityksiä, että mitä kirjoittaminen on ja ne törmäävät sen kanssa, mitä kirjoittaminen todella on.
     Että kirjoittaminen on kuuntelemista. Että kirjoittaminen on katsomista ja näkemistä. Että kirjoittaminen on yksinäistä. Että kirjoittaminen on alastonta, kivuliasta, pelottavaa eikä valmista tule koskaan. Että kirjallinen kypsyys tulee omaa verkkaista tahtiaan eikä sitä voi jouduttaa millään. Ja kun se kieli pitkällä odotettu kiitos joskus tulee se ei tunnu enää missään.

Haluaisin puhua kirjoittamisesta, mutta pitäisi raivata ihmiset ensin tieltä. Ei kirjaimellisesti, vaan... Kun ne ottaisivat (egon sijasta) oman kirjoittamisensa todesta kaikesta tulisi oppimista. Kaikesta tulisi lukemista, kirjoittamista, eikä maailmassa olisi yhtään ainutta tylsää sekuntia.

Me olemme laimea kansa juhlapäivistämme ja raskaasta työstämme huolimatta. Juuri mikään ei meitä kosketa, mutta me kaipaamme kosketusta. Me makaamme öisin valveilla ja yritämme saada pimeyden avautumaan ja paljastamaan meille näyn. Lastemme läheisyys pelottaa meitä, mutta me pidämme huolen siitä että heistä kasvaa meidän kaltaisiamme. Laimeita kuten me. Tällaisena yönä, kädet ja kasvot kuumina, me saatamme uskoa että huomenna löydämme komerosta enkeleitä ja että tuttuun metsään ilmestyy uusi polku. 
    Kun me edellisen kerran poltimme kokkoa, eräs naapuri yritti repiä lautoja talonsa seinistä. Hän sanoi että se oli vain löyhkäävä röykkiö lantaa, kuivunutta lihaa ja saivareita. Hän sanoi polttavansa koko roskan.---
     Joskus mietin, miksi kukaan meistä ei yrittänyt estää häntä. Me kai halusimme että hän tekee sen, tekee sen meidän puolestamme. Repii hajalle meidän verkkaisen elämämme ja antaa meidän aloittaa alusta. Puhtaina ja yksinkertaisina, avoimin käsin.---


                                                             - Jeannette Winterson: Uskallus ja intohimo

Suttailen koko päivän muistiinpanoja vihkoon, yritän jotenkin sanallistaa omaa runousoppiani kun se on tuolla jossain piilossa, huokosia tukkimassa. Pitäisi muka toisia ohjatakin, vaikka ei  tiedä aina edes itse, että mitä lopulta mistäkin ajattelee. Joten kirjoittelen ja pyörittelen ja yritän sanallistaa, mutta olen lopulta pahemmin eksyksissä kuin aloittaessani. Ehkä pitäisi jättää mokoma kelailu sikseen, ja mennä vaan. Yllättää itsensäkin.

Kun ainut lause, jossa on mitään järkeä, on tämä:

                                                  Älkää olko saitoja.


Ei ole mitään tolkkua olla saita tunteessa, puheessa, sanassa, rakkaudessa, ajassa, sylissä, kosketuksessa, katseessa, näkemisessä, taiteessa  - ei itselleen eikä muita kohtaan. Kun ne tärkeimmät ei antamalla lopu.

Voi pojat minkä teitte

Tänään olen ainakin yrittänyt: tiskaillut, mopannut, pyörittänyt pyykkiä. Pottumuusista tuli liimaa, en kuollaksenikaan ymmärrä miksi. Ja kissojen kakkamaki haisee nyt wunderbaumille, kun oli pakko ostaa sitä kaikkein halvinta hiekkaa. Lienee pakko jemmata kengät kaappeihin, etteivät mirrit pääse kostamaan.

Minulla ei ole hyvää kenkäparia syksyksi. Minulla on viininpunaiset saapikkaat talveksi, niissä on korkoa, olen ne jalassa vain muutaman sentin miestä lyhyempi. Mutta ei muuta. Toinen pojista päätti helpottaa oloaan eteisen kenkäläjään, ja sen jälkeen ollaan miehen kanssa mietitty, mistä polkaistaan kokonainen kenkävarasto. Molemmilla kissoilla on kaunis musta turkki josta saisi kauniit mustat rukkaset, mutta sekään ei ratkaise kenkäongelmaa. Kuten ei marketista hankittu avokasparikaan: minulla on verestävät hiertymät viidessä varpaassa kymmenestä sekä kantapäissä.
     Poikia on tietty laiminlyöty. Sen näkee varsinkin toisen syyntakeettomasta (ei viattomasta) naamasta. Se on ennen ollut minun ykkösvauvani eikä ole sitä enää. Se oireilee hylätyksitulemisen kokemustaan fyysisesti: astma pahenee ja stressiperäinen virtsatulehdus vaivaa. On sydäntäsärkevää kuultavaa, kun kissa alkaa hinkua, kun ei pääse kaikesta kuopimisesta ja naukumisesta huolimatta makuuhuoneeseen. Toinen vain kusee kenkiin.

Ollaan miehen kanssa molemmat väsyneitä ja puhe on sen mukaista. En tykkää mykkäkoulusta, mutta joskus se on parempi kuin sanoa, mitä kielen päällä sihisee. Olo on samanlainen kun pentuna kun väsytti niin pirusti, ettei pystynyt enää rauhoittumaan vaan oli pakko potkia jaloilla peittoa ja paiskoa kaikkea, mitä käsiinsä sai. Kun ei halunnut mitään niin kovasti kuin syliä, mutta olisi purrut käden irti keneltäkään, joka olisi yrittänyt koskea. Äiti jätti minut sellaisina iltoina aina itsekseni puhisemaan pimeään. Sama se, mitä vuoteessa teki, kunhan siellä oli tiettyyn aikaan ja valot pois päältä.
    Mies keittää teetä, on selvästi pahoillaan omasta äkinästään ja minä yritän olla. Olen kuitenkin helpottunut, kun se menee tekemään omiaan. Se on niin kiltti, niitä ihmisiä, jotka vihaisina alkaa tiskaamaan. Nytkin raahaa roskia ulos ja pyykkejä kuivaushuoneeseen, yhdeltätoista illalla herrajjumala. Mitä siihen lisäämään, olen jo tottunut.

Tahtoo olla iloisempi, tahtoo kauniita unia, tämä on minun tämän illan ihanarakkausystävä:

                                                         

Pienellä meni kolme tuntia nukahtaa. Se itkeskeli seitsämästä kymmeneen saakka. Mies oli naapurissa pelaamassa, minä yritin kaikkea: ruokkia, imettää, kuivittaa, röyhtäyttää, laulaa, hyssyttää, lukea, kanniskella, viihdyttää, lohduttaa, soittaa musiikkia, antaa erilaisia asioita pureskeltavaksi, antaa refluksi- ja kipulääkettä... Parin tunnin kohdalla murruin ja soitin miehelle. Pieni oli rauhassa hetken, kun isi tuli, mutta alkoi sitten uudestaan. Nukahti sitten lopulta.

Minulla on masennuspöhnäolo ja asiat roikkuvat. Mies lohduttaa, että helpottaa, kun saa tartuttua keskeneräisiin asioihin. En jaksaisi. Se musta istuu taas olalla ja pysyy siinä niin kauan kuin haluaa, tein minä mitä tahansa. Yritän potkia sitä raikkaaseen syysilmaan, tienpientareelle, pois iholta, mihin tahansa. Yritän jaksaa ja teeskennellä sulaa kohteliaisuuttani, ettei sitä ole. Tai että se ei vaikuta.
     Pienen itku tuntuu syytteeltä, paska äiti. Ja minä yritän mutta lopulta joudun kuitenkin kohauttelemaan olkia, tällaisen sait, olen pahoillani. Kun sitä ehti ryssiä kaiken ennen kuin pääsi alkuunkaan. Terve ihana tyttö tuli, mutta minä en osaa olla vain onnellinen vaan vedän päälääkkeitä, etten eksyisi aivan jonnekin laalaalandiaan.
      En minä enää saa pakkoajatuksia siitä, että vahingoitan pientä, jätän sen hankeen paleltumaan, enkä pelkää että ovikellon soidessa siellä on joku miesporukka tulossa hakkaamaan, raiskaamaan, tappamaan. Enkä repeä itkuun, kun pieni tahtoo rinnalle. En pelkää pientä.
      Mutta haluaisin pysäyttää kaiken, asettaa maailmaan syrjään. Olla vain. Olla niin hidas ja unessa, olla kuin olen. Ja jatkaa siitä, mihin jäätiin, sitten kun olen jaksava taas. Nyt olen turta möykky ja se musta on ystävä, silittää minua myötäkarvaan.

Minä olen hidas. Epätodellisen, tuskastuttavan hidas. Hidas puheessa, hidas liikkeessä ja ajattelen tuhat ajatusta silmänräpäyksien välissä. Puhe ei pysy mukana. 

Mää oon nähny sut monta kertaa, mutta se et oo ollu sinä. Minä teen sitä, katon että tuolla mennee tuo, enkä sano sille mittään annan sen mennä ja katon vaan loppuun saakka. Nyt on meijän hyvä tavata. 

E sanoo ja tulee ja halaa ja se on laihempi, kuin millaisena sen muistan. Lintu. Kaula on kapeampi, leuan kulma nousee siitä terävämpänä. En tiedä, onko sillä sukua pohjoisessa, mutta se näyttää vähän siltä kuin olisi. 

     Minä olen jähmeä, nousemassa sukelluksista, vedän vasta henkeä. Pieni katsoo E:tä sen silmät on tuimat ja kirkkaat ja E  sanoo siitä saman, kuin moni muukin: iso. Minä puhun pienen nopeudesta, keneen siitä on sellainen tullut, niin kirkas ja täpäkkä kun ollaan miehen kanssa niin tällaisia hitaita. 

Ihan oikein teille!

Kahvilan myyjä oli joskus minun kurssilla, kyselee opetanko vielä. Mies ei juo kaikkea sille ostamaani kahvia, lähtee pukkaamaan pientä rantaa kohti. Pieni ei vilkuta takaisin heippaheippa se osaa, mutta on kai loukkaantunut kun en tule mukaan. 

     

E:tä jännittää se on hyvä juttu ja minua myös ja sekin on hyvä. Siitä on niin kauan kun viimeksi nähtiin ja minulla on sen teksti käsissäni ja me puhutaan. Kaikki linkittyy kaikkeen. Siitä tietää, että keskustelu on hyvä, kun jää vielä niin paljon sanottavaa. Eikä sillä ole niin paljon väliä, kenelle ne asiat lopulta sanoo.

Laitat mulle luettavaa sitten vuorostas kun sen aika on. 

Se on niin pieni ja sillä on talvikengät jalassa kun se menee. Minä kävelen keskustan läpi, liikaa ihmisiä, jollakin tytöllä on paljon keltaista päällään. Minun päässäni kohisee käyn ostamassa vihon taas, en vieläkään tiedä miksi. Ajattelen pitkästä aikaa lausein. 

Anoppi toi yhdistetyn nimipäivä- ja synttärilahjan tänään, vaikka molempiin on viikkoja aikaa. Se osti itselleen Mad Menin kolme aiempaa tuotantokautta ja antoi ne sitten minulle, koska sarjan maailma on sen mielestä liian ankea. (Se katsoo L Wordia, on ihastunut Shaneen.) Nyt sain viimein neljännen kauden.
     Olen pulassa. Ajantajuni on muutenkin sitä sun tätä (olen todella hidas). Mad Men hävittää sen tyystin. Koko päivä siihen saakka, kun mies tuli kotiin ja anoppi lähti omaansa, oli pitkää ja hidasta kidutusta. Olin vähällä pillahtaa raivoitkuun (jos sellaiseen kykenisin), kun mies ei kolmannellakaan kehotuksella ymmärtänyt nostaa pientä tieltä, kun väkräsin vaunujen sadesuojaa paikoilleen. Kiikutin sen melkein käsikynkkää ovesta ulos ja olin tukahtua tuskastukseen, kun se soitti kaupasta, että mitä sitä taas pitikään tuoda

                             Jumalauta, mies, anna mulle edes tämä!


Häviän tuon tuostakin pääni sisään ja rakastan kaikkea, mikä auttaa minua siinä: elokuvia, tv-sarjoja, kirjoja, musiikkia, kaikkea... Tarpeeksi raskaina aikoina teen katoamistemppujani jatkuvasti. Nukahdan silmät auki. Lakkaan katsomasta ihmisiä silmiin, vain häviän, otan oman henkisen tilani mistä sen ikinä saan. Se on selviytymistä.

Eilen huimasi. Kävelin marketit läpi, yritin rauhoitella tuskastunutta pientä, puistelin päätä Fortumin myyntimiehille jotka yrittivät saada minua osallistumaan arvontaan. Join pyrkijämerkkistä colaani ja puistelin päätäni töyhtötukille

      ...mua teijjän myyntipuhheet kiinnosta, mun pentu parkuu ja mulla on hiki ja vilu yhtä aikaa...


Raahasin kotiin kärryntäydeltä raivostunutta vauvaa ja markettitavaraa, lohta, tattarihiutaleita, sheiviteriä, vauvanruokaa. Huimaus paheni koko ajan, makasin sängyllä mää en pysty tähän taisin sanoa sen ääneen, kun mies vastasi, että pitäiskö sun levätä. Tuorepastat tuli ylös ja kaikki muukin, mitä siihen mennessä olin ehtinyt syödä. Pieni nukahti ennen kuin ehti syödä iltapuuroaan, minä nukahdin samaan aikaan. Tuntia myöhemmin nousin ylös ja voin hyvin.

Anoppi sanoi tänään jotain, mikä todella auttoi, ja minä unohdin sen saman tien. Huomenna alkaa kurssi ja minua huolestuttaa kun ei jännitä yhtään.

P.S. Tätä isi laulaa tytölle

Shettis haukkuu meitä kun tullaan pihapiiriin. Se säikyttää pienen. En pidä koirista yleensä (paitsi sellaisista lupsakkaista jättikokoisista sekarotuisista hurtista tai kissamaisen älykkäistä, hyvin koulutetuista yksilöistä). Räkyttäjät voisi puolestani tunkea jonnekin nimeämättömään... Tai tarkemmin ajatellen niiden omistajat, kun eivät vaivaudu kouluttamaan hankkimiaan luontokappaleita. Kissoja on hankalampi kouluttaa, mutta meidän pojat ovatkin luonnostaan kauniskäytöksisiä. Onneksi.
    Pidän kaloista, liskoista, käärmeistä, kilppareista, kaneista, hämähäkeistä, jyrsijöistä, siileistä, pienpedoista (fretit ovat oi! niin kauniita) ja linnutkin menevät sivistyneen välimatkan päästä, mutta koirat... Ei.
    Siskolla on piloille hemmoteltu suomen ajokoira, joka tunkee päätä reisille, kun istutaan ruokapöydässä, ja sohvalla änkeää syliin istumaan. Sisko ei tajua, että joku ei ehkä halua kilokaupalla haisevaa yliystävällistä hurttaa päällensä, ja se tekee olemisesta välillä vähän vaikeaa. Kun hymistellään vaan että äläs nyt, eiei... Ei se mitään auta, koiralle pitää asettaa rajat napakasti (enkä tarkoita nyt mitään reuhaamista, ei luontokappaletta saa kiusata, vaan selkeyttä, että toinen ymmärtää missä mennään).

Tähtitieteilijä lässyttää shettikselle, noniin äläpäs nyt kun vauveli säikkyy, ja pieni kiljuu naama punaisena. En saa suutani auki
   
                        vie se räkytin sisälle jos et saa sitä asettumaan!


mutta kai se näkyy naamastakin.
     Tähtitieteilijän vanhemmat asuvat paritalossa, jonka toista puolikasta se asuttaa itse. Muutti sinne äskettäin, laittoi yläkerran kuntoon. Sillä on pari huonetta, keittiö, vessat ja saunat. Ja oma kotistudionsa, syntetisaattoreita, vahvistimia, kaiuttimia. Käsintehty diffuusori toimii kirjahyllynä. Se osaa tehdä kaiken itse:  ommella tekstiilinsä, rakentaa kaiuttimensa ja huonekalunsa, säveltää musiikkinsa, suunnitella ja toteuttaa pelinsä, kaiken...
     Minä ihailen sellaista. Kai siitä olisi helposti tullut olmi peräkammarin poika, finninen ja levinnyt, mutta ei. Se on jäntevä ja sillä on sosiaalinen elämä. Ja sisäinen elämä, jonka ulottuvuuksia voi vain kuvitella, koska se ei ole kovin hyvä näyttämään niitä ulospäin.
      Se on ystävällinen pienelle, antaa toisen kokeilla syntetisaattoreita ja näyttää koneelta Tao Taota. Se keittää meille teetä ja kahvia, tarjoaa keksejä ja vadelmahilloa ja soittaa musiikkiaan. Minun on hyvä olla sen kulmikkaassa olennassa. Lähtiessä pihalla se vielä nostaa kilpikonnan aitauksesta ja näyttää sitä pienelle. Annan sille anteeksi sen, ettei se saa koiraansa kuriin.

H. tulee ovelle samaan aikaan kuin me. Se on sammuttanut tulipalonalun, jonka jotkut isänmaan toivot ovat sytyttäneet leikkipuiston roskikseen. Se tuo meille jättikokoiset suklaamuffinit. Säästän omani aamukahvin kaveriksi. Se ei viivy kauan, istuu vain hetken lattialla, ei ota edes teetä. Luulen, että se tuli vain katsomaan, olenko kunnossa (unohdin vastata sen viestiin). En tiedä, miksi minulla sellainen olo tuli, ehkä vain sen harteiden kulmasta, ehkä vain siitä miten se kyselee kuulumisia. Ehkä sen yleisestä tavasta pitää toisista huolta. Pyydän sen katsomaan pientä keskiviikoksi ja se lupaa tulla.
      Lähtiessä se sanoo, että niinkuin ihmisetkin, koirat pitää sosiaalista tietyn ikäisinä tai ne eivät totu ikinä.