Ne kerrat, kun olen viimeisen kahdeksan kuukauden aikana käynyt itsekseni missään, ovat laskettavissa... noh... jos eivät yhden, niin kahden käden sormilla. Jätän sen viikon, jonka vietin kohtutulehduksen takia sairaalassa, pois laskuista.
     Eilen kävin pyörähtämässä kaupungilla, mutten jaksanut olla siellä kauaa. Kun heippasin perheeni ja nousin bussiin, olisin halunnut jäädä vain lämpimälle penkille istumaan ja katsomaan maisemia. Ajaa kuntarajan yli, ehkä lentokentälle saakka. Käydä siellä kahvilla ja... Niin.
     Jäin keskustassa pois, kävelin pysäkiltä suoraan lähimpään kampaamoon ja varasin ajan. Kotona ennen lähtöäni mies sanoi, että saan varata sen oman mieleni mukaan, joten varasin sen maanantaiaamuksi.
      Kiersin kirjakaupat, ostin kaksi kynää ja vihon (en tiedä miksi, annoin sittemmin vihon miehelle) ja kävelin kahvioon. Enkä olisi halunnut enää liikkua sieltä pois. Vakoilin ihmisten keskusteluja, juuri kihlautunutta paria, suuriäänistä naista jolla oli virkattu punainen hiusverkko. Join kahvini mustana.
     Ja lähdin taas liikkeelle. Väsymys hurisi minussa kuin muutama lasi viiniä. Minulla on ikävä kuivia valkoisia, punaista ja olutta. Tuttava istui patiolla sateessa juomassa ansaittua punaviinilasiaan, juttelin jotain tokkuraista hänelle ja laskeskelin, milloin olisi kohteliasta jatkaa matkaa. Ostin asioita tuoksun  perusteella: vartalotuoksun, puuterin, hiuspuuterin ja kaksi pussia teetä. Vihreää päärynäteetä miehelle, minulle mustaa lakritsia.
     Nousin bussiin, koska se oli kohdalla kun kävelin pysäkille päin.

Sen jälkeen, kun aloin syödä päälääkkeitä, olen itkenyt kerran. Siitäkin kerrasta on jokunen kuukausi. Viimeisen viikon itkú on vellonut paroksetiinisumun takana. Ei se löydä tietä ulos. Enkä saa miestä tajuamaan, mitä tämä tekee minulle. Kun ei ole mitään muuta kuin tämä oleminen. Perhe. Ja kaksio. Sillä on opiskelu, työt, harrastukset. Minulla on vauva yhä kiinni lantiossani, rinnassani. Ja rakastan pientä, mutta en jaksa sitä, ettei ole hetken rauhaa. Ei sellaista todellista, jolloin ei tarvitse kuulostella pienen hengitystä, liikkumisia, itkuja...
     Paitsi puoli tuntia kahviossa. Kaduttaa, etten jäänyt sinne sulkemisaikaan saakka. Vain tuijottamaan tai vaikka kumoamaan kahvikupillisen toisensa jälkeen. Olisivat vaikka sitten pitäneet hulluna, katsoneet, että surullinen nainen.

Miehellä on joustavat työajat. Olivat sanoneet, kun aloitteli töissä, että saa tulla tekemään työt vaikka yöllä. Kunhan tekee. Kahteen eri kertaan ovat puhuneet, että saa tehdä töitä vaikka kotoa käsin. Kunhan tekee. Ja välillä käy näyttämässä naamaansa paikan päällä. Ja mieshän tekee, kipeänä osallistuu palavereihin Skypen kautta.
     Kysyin, että onnistuisiko, jos maanantaina kävisin kampaajan jälkeen kahvilla.

     Ei, ku pittää olla töissä.
     No, mutta, tekisit kotoa käsin.
     Ei ku pittää olla paikan päällä.
     Onko ne sanoneet, että pittäis olla just sillon siellä?
     Ei ku musta tuntuu, että pittää olla...
     Ku susta tuntuu?
     Nii, ku voi tulla... jotaki.
     Mitä?
     No jotaki, ku on sellanen tilanne.


Kun on sellainen epävarma tilanne, että jatkuuko työt vai ei. Sanovat, että jatkuu, mutta kun sitten kuitenkaan ei voi tietää. Ja se miettii, että mitä sitten, jos... ja kun... ja sitten vois... Ja minä haluaisin huutaa, että ole hiljaa, ja onhan se hiljaa, mutta sen hiljaisuus huutaa vielä kovemmin. Niin kovaa, että korvissa soi.

Ajattelis vaan, että menee miten menee. Ei meistä kumpikaan pysty siihen.