Sain tekstiä luettavaksi. Nöyrä olo.

Anoppi tuli aamulla, viihtyi koko päivän. Jaksettiin toisiamme hyvin. Se kertoi tarinoita anarkistiradikaalifeministipäivistään, tiskasi ja ripusti pyykkiä. Leikki pienen kanssa.

Kurssilainen soitti taas aamupäivästä. Vastasin, koetin olla selkeä ja ystävällinen. Se puhui nopeasti, minun oli vaikea pysyä perässä. Yritin nousta suonsilmästä. Liian uninen olo.

Haluan syödä koko jääkaapin tyhjäksi. Haluan syödä koko jääkaapin, piste. Raameineen, ovineen, hyllyineen. Minua odottaa valkosuklaalimerahka. Kun saisin pantattua sitä edes huomiseen.

Meillä on sopimus erään kanssa. Liuska liuskasta, laitan omani sille sitten kun sen aika on. Selainen tekstejäni kuin vanhoja rakkauksia, ei niistä puhuta jos halutaan mennä eteenpäin

     tolta sain turpaan, tuo joi liikaa ja haisi aina pelolta, tuo oli liian epämääräinen 


pitää kirjoittaa uutta. Mitä tahansa. Jotain, mitä en kesken kaiken pelästy.

Mies lähtee pienen kanssa kaverin luo. Kaveri on muuttanut takaisin vanhempien ullakolle, pistänyt sinne kotistudion pystyyn. Niillä on musiikkiprojekti, viimeistelevät biisiä. Minulla on ikävä musiikin tekemistä. En pystynyt viemään viimeisintä projektia toissakeväänä kunnialla loppuun saakka: sen ajan, jota en nukkunut, oksensin. Jäi toisten kontille. Onneksi meitä on neljä tekijää. Muusikkopoika viestitti haluavansa säveltää taas.

Kissat nauttivat rauhasta, kun pieni ei ole kiljumassa niiden korvaan. Niiden suhde vauvaan on sivistyneen etäinen. Rohkeampi uskaltaa jo välillä käydä puskemassa pientä joka hekottaa onnesta, vaikka kissat eivät ole hellävaraisia.

Mietin sitä kaikkea, mistä haluaisin kirjoittaa, istuessani leikkipuistossa pieni sylissäni. Kuinka pitäisi pystyä kirjoittamaan ajatukset saman tien, muuten hukkaa niiden virtauksen, soinnin. Kadottaa sanat vauvakiikkuihin, ohi pyöräileviin rannanmiehiin ja toisiin äiteihin tennareissa, koiranulkoiluttajien tupakanhajuun.

Yhdeltä kurssille ilmoittautuneelta oli tullut viesti vastaajaan. Kyseli kurssin sisällöstä (siellähän se on kurssi-ilmoituksesta luettavissa, miksi ilmoittauduit, häh?). En uskaltanut soittaa heti takaisin, en minä ole vielä ajatellut, en ole koonnut päätäni, se on levinnyt puutuneisiin päiviin. Ei helvetti, minä haluan lillua tässä vain-olemisen tilassa pienen kanssa, mitata minuutteja vauvaliikun keinahduksilla, tik tok. En minä kykene ajatukseen enkä selkeyteen, puheesta puhumattakaan.

Olen luvannut ohjata yhden romaanikäsikirjoituksen, toisen novellikokoelman ja sparrata vielä yhtä. Omat tekstit vanhenevat kansioissa ja tiedostoissa, tukehtuvat, kuivuvat liikkeen puutteeseen. Niinhän se on, kun jokin on hyvä minulle, minä lakkaan, niin se on musiikin kanssa, kirjoittamisen kanssa. Ajan mittaan muistan taas, että miksi niistä pitää pitää kiinni.

Sormiruokaa

Pureskelen kuulokkeiden johtoa. Mies huutaa keittiöstä, että ruoka on valmista. Vastaan aha, minun ei tee mieli kuin luumutomaatteja ja pähkinärusinasuklaata. Söin pientä odottaessa ensimmäiset kuukaudet pelkkiä tomaatteja ja viiliä.

Pienen olisi aika siirtyä vähän isommille tarkoitettuun ruokaan. Se ei suju hyvin. Syötän pienelle kasvispataa, jossa on mikroskooppisia sattumia, ja se yökkii, kakoo ja hakkaa pöytää kuin tujun viinapaukun jäljiltä. Se karsastaa kurkkutikkuja, tökkii niitä epäillen etusormella ja yökkää kun kosketan kurkulla sen ylähuulta. Se pelkää banaanimössöä, alkaa itkeä kun mies ojentaa sille lautasta, mutta syö sentään hedelmää lusikasta. Annan sen läntätä kätensä kasviscouscousiin. Se katsoo kättään hetken inhoten ja pyyhkii sitten sen housuihini. Minulla on vauvanruokamuruja rintavaossakin. Lasken pienen lattialle. Se yrittää syödä palapelin, pehmopupun, kirjan, tuolinjalan, kissan hännän ja minun varpaani.

Teininostalgiaa

 Nähdään S.:n kanssa nykyään kerran vuodessa. Se kävi tänään. Ukkosta enteilevä ilma haukotutti, puhuttiin verkkaan ja pidettiin pitkiä taukoja. Yllätyn aina siitä, miten pieni S. on. Niin siro. Aina siitä jää muistiin vain koko huonen täyttävä olenta. Se on muuttunut niin paljon siitä, kun oltiin poikasia. 

 

Ja vielä musiikillinen ikiainarakkausystäväni...

                                                                                    

"Ajattelin sua ja Antti Nylén tuli vastaan"

Olen lukenut enemmän asiatekstiä viime aikoina  - sen minkä olen ehtinyt lukea. Lista itselle tilattavista kirjoista kasvaa jatkuvasti. Kun saisi edellisetkin laskut maksettua...

Istuttiin ystävän (lähimmän sellaisen) kanssa tänään kahvilla. Se oli tullut viikonlopuksi tänne, puhui ihastuksestaan. Elän noita juttuja toisten kautta. Siis niitä, joissa arvuutellaan toisesta kaikkea ja tulkitaan viestit ja katseet ja mietitään, että mitä sitten jos ja kun... Sanoin, että "Toivottavasti..." enkä sitten osannut jatkaa lausetta. Puhuttiin ihmissuhteista ja odotuksista ja siitä, miten onnistuu joitain suhteita elämään päässään ennen kuin ne toteutuvat ja miten sitä pelkää, että jos toinen osoittautuukin niin erilaiseksi... Tyhmäksi, sanoi ystävä. Tyhjäksi, sanoin minä, koska yleensä ihmiset osoittautuvat alkuvaikutelmaa paljon älykkäämmiksi. Tai no... Älykäs tai ei, sellaisilla ei ole minulle niin paljon väliä.   
     Kisskiss-karamelleja myydään taas omissa pusseissaan, ostin sellaisen. Kampaamoliike löi oven meille nenän edestä kiinni kahta minuuttia ennen todellista sulkemisaikaa ja ystävä lohdutti, ettei siellä kuitenkaan olisi ollut sitä, mitä halusin. Haluan keväänvihreää ja ystävä lupasi lähettää sitä minulle.

Hiukset ovat nyt hyvin leikattu. Minuuttia ennen kuin minut komennettiin kampaajan tuoliin sain viestin isältä. En kaipaa sellaisia enää ja minun on vaikea selittää, miksi. Minun on vaikea kirjoittaa kaikesta siitä, ja siksi minun täytyy joku päivä kyetä kirjoittamaan. En vastannut viestiin ja istuin kampaajatuolissa ja samalla kun kuuntelin naisen selostusta hiuspuutereista ja kiiltoseerumeista tunsin oloni juuri siksi, miksi he ovat minua niin usein sanoneet. Minä olen paha ja epäempaattinen ihminen, joka ei välitä muista. Minä olen hirviö.
  
       Soitin siskolle...
      
      Ootko puhunu äitin kanssa?
      ... jotain muutoksia pikkuaivoissa, mutta vuosikausia jatkunut migreenikin voi aiheuttaa muutoksia pikkuaivoissa...
     ....ja vuosikymmeniä jatkunut lääkkeiden väärinkäyttö, elä unoha...
      ...ku kukkaan ei ennää jaksa...

      ...ja sitten laitoin puhelimen äänettömälle. Kun ei jaksa enää. Että hyvää loppuelämää teille, kirjoittaa isä, erityisesti pienelle.

       Perkele elä sotke mun pientä tähän, et sinä sitä tunne, et ees suostunu ottaan sylliin!


Käytiin pienen hammasneuvolat ja tavalliset neuvolat, 72,5cm ja 9,2kg. Kaksi hammasta ja kolmas puhkeamassa. Vakitäti oli lomilla, pidäkin enemmän tästä, joka nyt saatiin, sillä ei ole roolia ja se puhuu värikkäästi. Se teki kotiintulotarkastuksenkin sen jälkeen, kun pääsin sairaalasta. Vakitäti tietää pajon mutta kuuntelee vähän.
     Torstaina opettajainkokous, sain tervetuliaishalauksen ja listan oppilaista. Ryhmä on jo nyt melkein täysi. Ja miehellä jatkuu työt ainakin seuraavat kaksi kuukautta, ja sitten katsotaan taas. Miehen sisko oli irtisanoutunut omasta työstään, ei jaksa enää, kolmenkympin kriisi ja kaikki päälle. Ei se torstaina sanonut mitään, kuulin ystävältä tänään ja ihmettelin että mistä nyt tuulee. Kai se kertoo kunhan jaksaa...

Ne kerrat, kun olen viimeisen kahdeksan kuukauden aikana käynyt itsekseni missään, ovat laskettavissa... noh... jos eivät yhden, niin kahden käden sormilla. Jätän sen viikon, jonka vietin kohtutulehduksen takia sairaalassa, pois laskuista.
     Eilen kävin pyörähtämässä kaupungilla, mutten jaksanut olla siellä kauaa. Kun heippasin perheeni ja nousin bussiin, olisin halunnut jäädä vain lämpimälle penkille istumaan ja katsomaan maisemia. Ajaa kuntarajan yli, ehkä lentokentälle saakka. Käydä siellä kahvilla ja... Niin.
     Jäin keskustassa pois, kävelin pysäkiltä suoraan lähimpään kampaamoon ja varasin ajan. Kotona ennen lähtöäni mies sanoi, että saan varata sen oman mieleni mukaan, joten varasin sen maanantaiaamuksi.
      Kiersin kirjakaupat, ostin kaksi kynää ja vihon (en tiedä miksi, annoin sittemmin vihon miehelle) ja kävelin kahvioon. Enkä olisi halunnut enää liikkua sieltä pois. Vakoilin ihmisten keskusteluja, juuri kihlautunutta paria, suuriäänistä naista jolla oli virkattu punainen hiusverkko. Join kahvini mustana.
     Ja lähdin taas liikkeelle. Väsymys hurisi minussa kuin muutama lasi viiniä. Minulla on ikävä kuivia valkoisia, punaista ja olutta. Tuttava istui patiolla sateessa juomassa ansaittua punaviinilasiaan, juttelin jotain tokkuraista hänelle ja laskeskelin, milloin olisi kohteliasta jatkaa matkaa. Ostin asioita tuoksun  perusteella: vartalotuoksun, puuterin, hiuspuuterin ja kaksi pussia teetä. Vihreää päärynäteetä miehelle, minulle mustaa lakritsia.
     Nousin bussiin, koska se oli kohdalla kun kävelin pysäkille päin.

Sen jälkeen, kun aloin syödä päälääkkeitä, olen itkenyt kerran. Siitäkin kerrasta on jokunen kuukausi. Viimeisen viikon itkú on vellonut paroksetiinisumun takana. Ei se löydä tietä ulos. Enkä saa miestä tajuamaan, mitä tämä tekee minulle. Kun ei ole mitään muuta kuin tämä oleminen. Perhe. Ja kaksio. Sillä on opiskelu, työt, harrastukset. Minulla on vauva yhä kiinni lantiossani, rinnassani. Ja rakastan pientä, mutta en jaksa sitä, ettei ole hetken rauhaa. Ei sellaista todellista, jolloin ei tarvitse kuulostella pienen hengitystä, liikkumisia, itkuja...
     Paitsi puoli tuntia kahviossa. Kaduttaa, etten jäänyt sinne sulkemisaikaan saakka. Vain tuijottamaan tai vaikka kumoamaan kahvikupillisen toisensa jälkeen. Olisivat vaikka sitten pitäneet hulluna, katsoneet, että surullinen nainen.

Miehellä on joustavat työajat. Olivat sanoneet, kun aloitteli töissä, että saa tulla tekemään työt vaikka yöllä. Kunhan tekee. Kahteen eri kertaan ovat puhuneet, että saa tehdä töitä vaikka kotoa käsin. Kunhan tekee. Ja välillä käy näyttämässä naamaansa paikan päällä. Ja mieshän tekee, kipeänä osallistuu palavereihin Skypen kautta.
     Kysyin, että onnistuisiko, jos maanantaina kävisin kampaajan jälkeen kahvilla.

     Ei, ku pittää olla töissä.
     No, mutta, tekisit kotoa käsin.
     Ei ku pittää olla paikan päällä.
     Onko ne sanoneet, että pittäis olla just sillon siellä?
     Ei ku musta tuntuu, että pittää olla...
     Ku susta tuntuu?
     Nii, ku voi tulla... jotaki.
     Mitä?
     No jotaki, ku on sellanen tilanne.


Kun on sellainen epävarma tilanne, että jatkuuko työt vai ei. Sanovat, että jatkuu, mutta kun sitten kuitenkaan ei voi tietää. Ja se miettii, että mitä sitten, jos... ja kun... ja sitten vois... Ja minä haluaisin huutaa, että ole hiljaa, ja onhan se hiljaa, mutta sen hiljaisuus huutaa vielä kovemmin. Niin kovaa, että korvissa soi.

Ajattelis vaan, että menee miten menee. Ei meistä kumpikaan pysty siihen.

Pieni nousee jo kontilleen. Ja taputtaa käsiään.

Pilvimassat tukehduttavat taivaan. Jos jossain vaiheessa vaikka sataisi.

Mies käy kesken työpäivän kotona suihkussa: ovat pelanneet jalkapalloa. Sen työtilanne on epävarma, kuten jokaisen siinä tutkimusryhmässä.

Käytiin viikonloppuna Tuohen ja sen tyttöystävän luona katsomassa pupuvauvoja. Toinen oli punasilmäinen, liki sokea, toi mieleen pumpulipallon. Sanoin, että jotenkin tuntuu, että se pitäisi kastaa kasvoveteen. (Sain sitten selitellä, että kosmetiikan testaaminen eläinokein on mielestäni epäeettistä.)
     Puhuttiin 90-luvusta, lamasta, millaista oli olla lapsi ja nuori silloin. Millaista helvettiä oli käydä koulua, jonka oppilaista suurin osa oli keskiluokkaa tai ylempää sellaista. Ne saatanan purjehduskengät ja viisnollaykköset ja se yleinen materialismi, joka vaan paheni laman myötä. Tai no, minä puhuin. Tuohi ja sen tyttis ovat toisilta paikkakunnilta, joilla ilmeisesti oli eri meno. Mies on samalta asuinalueelta kotoisin, mutta Steinerkoulun vesa kuitenkin. Niillä on ehkä ollut armollisempaa.

Miehen sisko oli hommannut kirpputoreilta pienelle ison pinon vaatteita. Ison tytön vaatteita olivat, sellaisia joihin toinen vielää kasvaa. Ja kuitenkin kuin nukenvaatteita. Itse tilasin pienelle parit housut ja bodyn nettikaupasta. Mietin jo valmiiksi, miten saisin perusteltua niiden hankkimisen miehelle. Saan kuulla siitä, että hemmottelen tyttöä (en mieheltä mutta muilta). Ei näin pientä voi hemmotella vaatteilla kun ei se välitä. Itsellenihän minä niitä hankin   -  tasapainottamaan omia lapsuuden kipuja. Sitä, kun tungettiin rumiin vaatteisiin ja nirhittiin otsatukka takaraivolle saakka ja letitettiin tukka niin tiukalle, että päänahka soi. Ja sitä nöyryytystä, kun oli pakko kulkea siinä tukassa vielä yläasteen alkaessakin.
     Pian pieni alkaa olla omaa mieltä siitä, mitä päällensä laittaa ja silloin aion kuunnella toista (olkoon kuinka lapsi tahansa). Mutta vielä toistaiseksi saan toteuttaa itseäni.

Jännitän syksyä ja väistämätöntä äitiysloman loppua ja töiden alkua ja todennäköistä (riippuu taas tahosta jos toisesta) opiskelun alkua. Vaikka tämän tästä valitan tukehtuvani pitkiin samankaltaisina vyöryviin päiviin tiedän, että minulla tulee ikävä tätä aikaa.
     Pieni nukkuu vielä kahdet päiväunet, vaikka tämän ikäisenä sen pitäisi muka alkaa vähentää niitä. Toiset päikkärit se haluaa aina nukkua minun kyljessäni sängyllä  -  muuten se ei suostu nukkumaan ollenkaan. Joten minä makaa päivässä kaksi tuntia hiljaa pieni sylissäni ja ajattelen. Tai vain hengitän ja kuuntelen pienen uneksintaa. Olen aina kyennyt siihen, vain olemaan.
    

Näytöltä tuijottaa takaisin hiljaisuus.

Harmittaa yhä pitkä tauko kirjoittamisessa. Luin eilen pätkiä vuoden, puolentoista, takaisista kirjoituksistani ja ihmettelin pitkää vaikenemista. Miksi pysähdyin? 

Heti kun jostain tulee minulle tärkeää, lopetan. Heti kun pääsen lähelle itseäni, lakkaan. Ja kun pitkän ajan jälkeen palaan olennaiseen, olen kuin talviunilta herännyt: jähmeä, tokkurainen, nälkäinen. Äkäinen. 

Muutaman päivän unettomuus tekee myös tokkuraiseksi. Näen valveilla niitä unia, joissa jalat ovat liian raskaat nostaakseen minut ylös, viedäkseen huoneesta toiseen. Suu ei taivu puheeseen ja sanat paperilla muuttuvat käsittämättömiksi. Katson omia käsiäni ja muistutan itselleni olevani tässä.

     

Unettomuus ei johdu pienestä, se kyllä nukkuu useimmat yöt. Tämä johtuu minusta itsestäni, enkä tiedä, mitä tehdä.

On satanut koko päivän. Se tekee onnelliseksi. Aamulla poltin ihoni punaiseksi tulikuumassa suihkussa - aamujen kuuluu tuoksua kahville ja saippualle. Olen roikkunut koko päivän verkkareissa ja hupparissa. Se ei ole tapaistani, mutta tuntui tänään hyvälle. 

Pieni heräsi viime yönä huutamaan puoleksi tunniksi. Rauhoittui ainoastaan isänsä sylissä, minun sylissäni itku vain yltyi. En tiennyt, mitä ajatella. Olen aina ollut se, joka ainakin saa pienen tyyntymään. Jos ei muuten, niin rinnalla. Ja nyt minun vauvani parkui minua kuin vierasta! Mökötin miehelleni koska en voi mököttää seitsenkuiselle vauvalle. Kirveli niin helvetisti.
     Tänään pieni oli niin väsynyt yön jäljiltä, että tyytyi kuuntelemaan sadetta minun sylissäni ja vain olemaan, tutkimaan rauhassa esineitä käsissään. Onneksi niin.
      

Yritän muistella, miksi olen välillä niin surullinen. En muista alkusyytä. Joskus vain olen.
     En tiedä, olenko kasvanut surulliseksi vai oppinut sellaiseksi, mutta melankolia on usein tapani vastata asioihin ja ohi virtaaviin päiviin: keveisiin, raskaisiin ja niihin tavallisiin, omalla painollaan eteneviin.

Käytiin anoppilassa tänään hakemassa mattoa, jonka mies jynssäsi joessa viikko sitten. Palattiin toinen matto mukanamme. Menin ehdottamaan anopille vaihtoa ja kaduin välittömästi: sillä ihmisellä on suuria vaikeuksia sanoa ei. Nyt meillä on uusi matto - anopin kuolleen skitsofreenikkosiskon 50-vuotissynttärilahja -  koska menin puhumaan ääneen ajatukseni, että se sopisi väreiltään turkoosiksi maalatun sohvamme kaveriksi. 
     Syötiin linssikeittoa ja halvaa kahvin kanssa ja miehen sisko soitti, että oli löytänyt pienelle lisää vaatteita kirpputoreilta. Muusikkopoika laittoi viestiä, kyseli että mitä kuuluu ja minä vastasin, vaikken tiennyt mitä vastata. En koskaan tiedä, joten kerron aina liikaa kertomatta kuitenkaan mitään. Koska niin harvalle voi sanoa, että tämä päivä saa minut surulliseksi keittoineen ja räsymattoineen ja kirpputorivaatteineen. Että tämä päivä saa minut surulliseksi omalla painollaan.

Tämä on pysähtynyt lauantai

Valvoin viime yön. Neuloin miehelle kaulaliinaa ja katselin vampyyriroskaa DVD:ltä. Jossain vaiheessa minun on täytynyt nukahtaa, koska heräsin sohvalta pienen itkuun. Se itki sitä, että nukuin, enkä huomannut sen tuijottavan minua. Mies lämmitteli vastiketta, ei halunnut herättää, yritti hyssytellä pientä "antaa äitin nukkua." Minkäs toisen eroahdistukselle mahtaa.

...pientä ku nyt jo ahistaa.

Minun on vaikea kirjoittaa näin pitkän tauon jälkeen. Sanat juoksevat edellä ja jos niiden jäljessä ei pysyttele, ne karkaavat kokonaan. Pysähdyksen jälkeen ajatuksen kannoille on aina vaan vaikeampi päästä. Joten yritän napata edes jostain kiinni, roskapusseista jotka odottavat eteisessä ulosvientiä ja siitä, että nukkumattomuus kirvelee silmissä.

Pelottaa: jos tämä onkin uuden unettomuusjakson alku. Jos en nuku, en kykene mihinkään, en ajatukseen, en puheeseen. Makoilin pienen vieressä kun se nukkui päiväunia. Kateellisena katselin silmäluomien alla vilkkuvaa REM-unta. Mistä noin pienet uneksii? Se hymyili välillä, hekotteli. Sen hiukset ovat vielä valkoista hahtuvaa. Niin hauras, että hirvittää.