Kirjallisuusterapian tentti perjantaina meni sivusuun. Antologian kasaaminen oppilaille venyy. Olen haalinut käsiini ilmeisesti sittenkin paljon, ehkä liikaa.
     Taideaineiden vastaava soittaa ja sanoo, että syksyllä jatketaan. Kuulemma kurssitarjontaa virtaviivaistetaan, mutta minä jatkan silti. Olisi tuo ollut kumma, jos olisi mennyt toisin. Mutta en ole helpottunut. Tavallaan olisi ollut parempi, jos olisi päässyt tuosta ilman omaa syytään ja joutumatta tekemään päätöksiä, joita olisi sitten tullut punnittua liiankin pitkään olisiko tuota pitänyt sittenkin jatkaa kun ei se leipä puista tipu...


Poskionteloihin pakkautuu limaa, koko pää sykkii. Minä syön vitamiineja ja yritän saada nukuttua, mutten siltikään muista olleeni koko ikänäni tällä tavalla yhtenään kipeänä. On aikaa ajatella huono äiti huono ope huono oppilas. Ja minä tiedän, että varsinkin ne huono äiti - marttyyrimäryt ovat juuri sitä ihtiään, mutta en voi olla miettimättä sitä miehelle ääneen saunassa. Että missä kohtaa sitä voi ajatella olevansa riittävän hyvä? Minulla ei ole oikein koskaan ollut siitä sellaista välitöntä tietoa, sitä tuntua, että tässä on hyvä. Ei jatkuvasti ainakaan. Nykyään toki enemmän, kuin aikaisemmin, mutta silti...
     Ei kai sitä tiedä kuin vasta jälkeenpäin, kun pieni tietää kertoa, missä meni pieleen. Että oliko äiti liian poissaoleva silloinkin kun oli paikalla. Vai oliko sittenkin tarpeeksi, että oli vaan ihiminen. 

Tiedän nyt, miten suorittaa fantasiakurssin. Seuraavat pari kuukautta ovat niin täynnä työtä, etten tiedä miten kaikesta selviän: tenttejä, esseitä ja muita papereita. Palkkatyö, tietysti. Ja lapsenhoitoa.
     Kävin nakkaamassa selvityksiä Kelalle ja työkkäriin. Kortilla oli sen verran rahaa, että saatoin ostaa kupin kahvia kantapaikassa. Pullan jouduin jättämään. Huomenna tulee palkka.
      Mies lupasi, että saan pari tuntia vapaata huomenna, saan kierrellä kaupungilla rauhassa. Haluan sen kylmänturkoosin luomivärin vain koska sillä on herkullinen nimi: Winterland.
      Minulla on rytmihäiriöitä.


Sunnuntaina käytiin pienen kanssa A:n luona. Illalla se saattoi meidät keskustaan bussipysäkille, mietti että mitä tekee nyt kun valmistuu nykyisestä koulustaan. Jos vaan jäisi kotiin. Nostaisi työmarkkinatukea ja opettelisi hoitamaan kotia. Mutta kun on ne, joiden mielestä ei ole mitään, jos ei ole palkkatyössä. Jos ei tee mitään aikuisten oikiaa. Sanon, että antaa niiden sitten tehdä ne aikuisten oikeet hommat. A huokaisee tuskastuneena.

Mutta ku ei ees se... Ku valtaosa työstä, mitä ihmiset tekkee, on turhaa. Ja ne työt, mistä maksetaan eniten, on niitä turhimpia. Nii eikö se oo ihan sama jäähä kottiin ja tehä taidetta, ku ei se oo sen turhempaa...


En ehdi sanoa mitään, bussi tulee. Nostan pienen vaunut sisälle, lukitsen jalkajarrun ja istun viereiselle penkille. Pieni nukkuu. Jatkan keskustelua päässäni.

Joo, kapitalistinen systeemi ja plaaplaa. Talousjärjestelmä toimii höyryllä, ainoa oikea työ on sitä, josta saa palkkaa ja maksaa veroja ja voi kuluttaa ja ostaa hyödykkeitä ja valmistaa hyödykkeitä toisten ostettaviksi ja läpäläpä... Paljon turhaa työtä. Jos aattelet, että se on oikee systeemi ja työtätekevät on parempia ihmisiä, nii mee töihin. Mutta jos et, nii hoida kotia ja tee taidetta ja tee niin koska haluat, äläkä mieti kuka on turha ja kuka ei. Se siitä. 
   
Välillä tuntuu, että olen yksinkertaisesti jo liian vanha eksistentiaalisille kriiseille.
     

perkele

                                                             Lauantai


Pieni yskii ja sen nenä vuotaa. Minusta tuntuu, kuin minut olisi yritetty murentaa pihviksi. Kurkussa on kaktus. Leikkaan jossain välissä hiukset. Lopun aikaa makaan.


                                                             Sunnuntai


Pieni juoksee ympäriinsä, pyörii akselinsa ympäri, kävelee varpaillaan, nauraa niiskuttaa ja yskii. Minä makaan sängyssä, en jaksaisi nostaa päätä pielukselta. Mies lähtee kauppaan, minä menen kylpyhuoneeseen. Ovikello soi en jaksa, postiluukusta tungetaan pakettia. Luulen, että se on oppilas joka tuo käsikirjoitustaan.
     Mies tulee kaupasta, sanoo että sisko soitti. Kävivät oven takana tuomassa paketin minun vanhemmiltani, vaatteita pienelle. Ei käsikirjoitusta. Huokaisen helpotuksesta ja kuitenkin samalla kiristävä tunne pallean tienoilla voimistuu. Soitan siskolle ja selittelen.

Kun minun lämpöni nousee iltaa kohden, mies soittaa äidilleen, että voiko se tulla huomenna avuksi.


     


                                     maanantai


Anoppi tulee yhdeksän jälkeen. Kaksi minuuttia sen tulosta poika ja äiti huutavat toistensa suihin. Anoppi on ostanut molkosania ja joitain homeopaattisia troppeja ja mies on raivoissaan ja turhautunut ja anoppi uhkaa lähteä saman tien, kun mies kieltäytyy nielemästä sen luontaismyrkkyjä. Anoppi haluaisi tunkea meidän viemärimme täyteen etikkaa ja pienen korvat täyteen plantagoa ja tyynyn täyteen sipulia ja miehen ja minut täyteen tervaa, pihkaa, käärmeenmyrkkyä, molkosania, auringonhattua, johannesöljyä, serropeptaasia, kaalta, mivi totalia, valkosipulia ja kääriä koko hoidon luomuvillaan. Koska se haluaa, että me paranemme ja käytämme aina järkeviä kenkiä ja kesälläkin pipoa (mieluiten sellaista, jossa on sitä kuitua, joka nappaa auringon uv-säteilyn itseensä). Eikä se tahdo uskoa, että sen poika vaan haluaisi hieman lepoa ja kuumaa juotavaa. Miniä toki on vaan idiootti, joka ei anna sen pojan levätä vaan itsekkäästi nukkuu tautia pois. Siinä sitä on toinen huutomatsin aihe, kun anopilla on mielipide siitä, miten asioiden pitäisi meillä mennä ja mies selittää miten ne on.
     Minä käperryn tiiviimmin peiton sisään ja yritän olla kuin en olisikaan. Tuo taistelu olisi pitänyt käydä jo ajat sitten ja minä olen liian kipeä ajattelemaan yhtään mitään. Mutta en voi olla höristämättä korvia, kun anoppi sanoo, että täällä pitää olla kusi sukassa, viitaten viime kertaan kun kielsin sitä tiskaamasta ja kolistelemasta kun pieni nukkuu päikkäreitä. Tekee mieli itkeä. Minä ja anoppi emme ilmeisesti mahdu enää saman katon alle. Tai mahdumme kunhan se ei ole meidän ahtaan kaksiomme katto.

Puhuin siitä psykiatrille viime käynnillä. Se kysyi, että mikä siinä on niin vaikeaa, asettaa rajat anopille, tehdä selväksi se että mitkä asiat kuuluvat minun ja mieheni parisuhteeseen ja mitkä asiat kuuluvat anopille. Enkä minä pohjimmiltaan tiedä. Ehkä pelko siitä, että menettää kuitenkin tärkeän ihmissuhteen. Niinkuin olen menettänyt vanhempani.

        niin sulla on sekin trauma siellä taustalla.
        
        no enpä ole sitä traumana ajatellut, mutta joo niin kai. 


Puhuin myös siitä kuristavasta tunteesta pallean seudulla, kuin koskaan ei olisi riittävästi happea. Ja siitä, miten tunnen olevani valehtelija. En siis sillä tavoin, että puhuisin paskaa päivät pitkät ja huijaisin ihmisiä, mutta toisella tavalla. Etten anna itsestäni oikein mitään. Välillä olen sumua tai lipevä kala, josta ei saa minkäänlaista kouriintuntuvaa otetta. Valehtelija sillä tapaa että en sano mitä ajattelen.
     Eikä pidä käsittää väärin, ei ihmisen tarvikaan olla aina sanomassa mitä ajattelee. Harva asia nyt todella kuuluu minulle. Enkä katso asiakseni olla aukomassa päätäni joka asiasta, mutta silloin kun todella on kyse jostain mikä koskettaa minua... Silloin tungen päätäni peiton alle ja toivon että ongelma menee pois. Vaikka tekisi mieli nousta ylös ja karjua

saatana tämä on minun kotini ja tuo on minun lapseni ja minä perkele tiedän, miten asiat täällä on


Ja siksi (osittain) minä olen ihmisarka. Kun välillä vie liikaa energiaa vaieta. Kun tuntuu, että jos lakkaa pitämästä itseään edes jollain tapaa paketissa, jos lakkaa pidättämästä hengitystään, alkaa laajeta ja levitä ja levittäytyä ja muuttuu yhdeksi niistä, jotka eivät koskaan kuuntele.

                                                         

Pieni on alkanut tahtoa taas öisin viereen nukkumaan. Se tekeytyy kerälle minun kainalooni, ojentaa sitten jalkansa ja potkii itselleen lisää tilaa. En saa enää unta. Jään miettimään, että miksi vauvoille on niin vähän sanastoa.
    Mukka esittelee "Maa on syntinen laulu":ssaan lappilaista luonnonsanastoa. On hämmentävää, miten paljon nimityksiä voi olla poroille: eri ikäisille poroille, eri sukupuolta oleville poroille, porolle joka on ensi kertaa tiineenä jne. Ja mitä sitä sanottiinkaan eskimoista ja lumen nimistä?
    Mutta miksi kutsutaan vauvaa, joka on juuri oppinut istumaan tukevasti? Entä vauvaa, joka liikkuu hiissaamalla pyllyään pitkin lattiaa? Entä miksi kutsutaan sitä, kun vastasyntynyt aivastaa, pieraisee ja puklaa yhtä aikaa? Aivan.
     En ole päässyt sanaston kehittelyssä pitkälle, mutta seuraavat ilmaisut on ainakin tarkoitus ujuttaa arkikieleen:

Vaappero: vauva, joka on vauvuuden ja taaperouden välisessä siirtymävaiheessa. Ei enää ihan pelkkä vauva, mutta ei vielä varsinaisesti taaperokaan. Etenee vaappuen.

Pykkyrä: asento, jossa vaappero nukkuu kaikkein mieluiten. Vaappero kääntyy mahalleen, vetää kädet ja jalat mykkyrälle alleen ja nostaa pepun ilmaan. Laskettiin nukkuva vaappero sänkyynsä missä asennossa tahansa, se kääntyy pykkyrälle kolmen minuutin sisään.

Ensitampere: kampaus, joka useille harvahiuksisille vauvoille/vaapperoille kasvaa  - sitten kun kasvaa. Vaihtoehtoja tälle mallille ovat mm. ensikeesi ja ensiheitto.

Kuten todettua, en ole järin pitkällä. Tarkoitus olisi löytää sanat mm. vaapperolle, joka on luopunut jo tuttipullosta, kierien etenevälle vauvalle ja sille raivarille, jonka vaappero saa kun näkee tutin, muttei voi saada sitä.

Leikkipuistossa on viereisen lastentarhan hoidokit viettämässä ystävänpäivää. Niillä on rinnuksissaan sydämenmuotoiset vaaleanpunaiset laput, joissa on numerot. Kaksi tyttöä valtaa keinut, ja pieni katsoo vierestä. Se seuraa aina isompien lasten leikkejä matkan päästä, seisoo kädet jähmettyneinä sivuille, uskaltamatta mennä tykö, malttamatta alkaa mihinkään muuhun.

Minä mietin, että mitä se näkee. Kuinka isoina se näkee nuo taitavat tytöt, jotka liikkuvat pareissa ja tietävät jo miten muodostaa se yksikkö, se taianomainen kupla jonka oikukkaan olemassaolon voi vain tunnustaa. Best friends forever... tai ainakin ensi viikkoon.

Olen onnellinen, että se on niin pieni vielä. Että ei ole niitä pirun yksiköitä ja kaksikoita ja tuota ei aleta, sen heittopussin tunnistaa noistakin tarhakasvateista melkein yhdellä silmäyksellä. Turhaan ne tädit niiden numerolappujensa kanssa arpoo, tai ainoastaan itselleen parempaa mieltä.

Lapset komennetaan parijonoon, ne vaappuvat vaaleanpunaisissa ja tummansinisissä haalareissaan tarhan portista sisään ja me jäämme pienen kanssa leikkikentälle kahden. Se hyräilee itsekseen ja naureskelee omille jutuilleen, keinuu eestaas kiikaa... Tuuli yltyy, lunta kuin jäistä pölyä lentää suoraan nieluun. Poimin pienen syliin, kannan kotiin. Orava rapisuttaa männyn latvasta lumipaakkuja niskaan.

Höpinää pienestä

Mies käytti pikkuista puntarilla, eikä toinen ole sen mukaan kerännyt painoa kuukauteen. Pituutta ilmeisesti tulee, kun lahkeet jää lyhyeksi. Nyt ollaan koon 86 housuissa menossa, seuraavat koot ostetaan jo lastenpuolelta. Toivottavasti se painon tasoittuminen on tosiaan tasoittumista vaan, kun ei sitä kahdeksankuukautis- ja kymmenkuukautisneuvoloiden välilläkään ehtinyt kertyä kuin kolmisensataa grammaa...Viime neuvolassa mitat oli tosiaan 77cm ja 9600gr. 

     Pieni alkaa yhä enemmän ja enemmän muistuttaa vauvan sijasta pientä lasta: jalat on pitkät ja suorat, mittasuhteet sopusuhtaistuvat entisestään, vauvantuoksu haipuu... Ja se on tullut hieman itsetietoisemmaksi. Sitä esimerkiksi selvästi nolottaa, jos se säikähtää jotain, mikä osoittautuukin harmittomaksi. Se pidättelee alahuuli törröllään itkua ja purkaa kiukkua mihin tahansa käsillä olevaan. Silloin on vaikea tietää, miten lohduttaa pientä ja samalla olla tekemättä isompaa numeroa tilanteesta, joka selvästi nolottaa jo valmiiksi. 

     Se tykkäilee Pingusta ja siitä kun isi soittaa kitaraa. Se ottaa askelia tukea vasten, mutta ei halua, että sitä kävelytetään. Se halailee kaikkea äidistä ja isistä banaaneihin. Ja sillä on kahdeksan hammasta, neljä ylhäällä ja neljä alhaalla. 

Ravaan ympäri kaksiota. Pieni haluaa, että luen sille, mutta seminaarissa käsiteltävä tutkielma on tulostamatta ja paniikkipaniikkipaniikki. Mies on ihmeissään, eihän se ole minun tutkielma ja opponointikin on saatu alta pois, eikä se oikein tahdo tajuta, että minun pitää silti olla kärryillä siitä, mitä puhutaan. Se sanoo, että olen pinko, että pitää hellittää, ja minä äyskin, että ei kun se on minimivaatimus, että on lukenut käsiteltävän paperin ja osaa sanoa edes jotain. Ei heillä vaan, ei kukaan seminaarilaisista tiedä toisten töistä mitään ja minä ihmettelen, että miten ne oikein selviää siitä.
     Mutta minä olenkin dinosaurus.
     Silloin kun aloitin ei luennoilla kuullut sitä vittu ei vois vähempää kiinnostaa - kätinää puhumattakaan siitä, että olisi nukuttu. Ja nykyään, noh, en voi istua luennoilla. Yritän selvitä tenttimällä mahdollisimman paljon. Mutta olenkin kurppa jolla ei ole oikein varaa asennevammailla, eikä minimivaatimusten täyttäminen ole pinkoilua. Kuka piru ylipäänsä hakeutuisi minun alalleni jos ei halua lukea?

Koko keskustelusta tulee vanha olo. Kun tekee asioita tosissaan kun ei ole enää tilaa eikä mahdollisuutta muuhun. Kun olisi nolompaa känistä kaikista opiskeluun liittyvistä velvoitteista kuin olla aidosti innoissaan ja kiinnostunut ja sanalla sanoen nörtti. Koska nörttihän minä olen (sanan hieman laajemmassa merkityksessä.)

Kirjoittajaryhmässä on nainen, joka on siinä seitsämänkymmenen kieppeillä. Ja se kyselee minulta, että mitä minä nuori ihminen olen mieltä maailmanmenosta, että tuntuuko että kaikki on menossa päin helvettiä. Ja minä sanon, että ei. Ei kaikki. Ja se hokee moneen kertaan, että kun sinä oot vielä niin hirviän nuori. Meinaan ensin sanoa, että kuule täytin just kolmekymmentäyksi. Sitten laskeskelen hieman ja tajuan, että sehän oli likemmäs neljänkymmenen kun minä olin vastasyntynyt. Ehkä se on vaan kohteliaisuus olla jonkun silmissä nuori. Kunhan ei olisi rasittava pentu.