Leikkipuistossa on viereisen lastentarhan hoidokit viettämässä ystävänpäivää. Niillä on rinnuksissaan sydämenmuotoiset vaaleanpunaiset laput, joissa on numerot. Kaksi tyttöä valtaa keinut, ja pieni katsoo vierestä. Se seuraa aina isompien lasten leikkejä matkan päästä, seisoo kädet jähmettyneinä sivuille, uskaltamatta mennä tykö, malttamatta alkaa mihinkään muuhun.

Minä mietin, että mitä se näkee. Kuinka isoina se näkee nuo taitavat tytöt, jotka liikkuvat pareissa ja tietävät jo miten muodostaa se yksikkö, se taianomainen kupla jonka oikukkaan olemassaolon voi vain tunnustaa. Best friends forever... tai ainakin ensi viikkoon.

Olen onnellinen, että se on niin pieni vielä. Että ei ole niitä pirun yksiköitä ja kaksikoita ja tuota ei aleta, sen heittopussin tunnistaa noistakin tarhakasvateista melkein yhdellä silmäyksellä. Turhaan ne tädit niiden numerolappujensa kanssa arpoo, tai ainoastaan itselleen parempaa mieltä.

Lapset komennetaan parijonoon, ne vaappuvat vaaleanpunaisissa ja tummansinisissä haalareissaan tarhan portista sisään ja me jäämme pienen kanssa leikkikentälle kahden. Se hyräilee itsekseen ja naureskelee omille jutuilleen, keinuu eestaas kiikaa... Tuuli yltyy, lunta kuin jäistä pölyä lentää suoraan nieluun. Poimin pienen syliin, kannan kotiin. Orava rapisuttaa männyn latvasta lumipaakkuja niskaan.