Lauantai
Pieni yskii ja sen nenä vuotaa. Minusta tuntuu, kuin minut olisi yritetty murentaa pihviksi. Kurkussa on kaktus. Leikkaan jossain välissä hiukset. Lopun aikaa makaan.
Sunnuntai
Pieni juoksee ympäriinsä, pyörii akselinsa ympäri, kävelee varpaillaan, nauraa niiskuttaa ja yskii. Minä makaan sängyssä, en jaksaisi nostaa päätä pielukselta. Mies lähtee kauppaan, minä menen kylpyhuoneeseen. Ovikello soi en jaksa, postiluukusta tungetaan pakettia. Luulen, että se on oppilas joka tuo käsikirjoitustaan.
Mies tulee kaupasta, sanoo että sisko soitti. Kävivät oven takana tuomassa paketin minun vanhemmiltani, vaatteita pienelle. Ei käsikirjoitusta. Huokaisen helpotuksesta ja kuitenkin samalla kiristävä tunne pallean tienoilla voimistuu. Soitan siskolle ja selittelen.
Kun minun lämpöni nousee iltaa kohden, mies soittaa äidilleen, että voiko se tulla huomenna avuksi.
maanantai
Anoppi tulee yhdeksän jälkeen. Kaksi minuuttia sen tulosta poika ja äiti huutavat toistensa suihin. Anoppi on ostanut molkosania ja joitain homeopaattisia troppeja ja mies on raivoissaan ja turhautunut ja anoppi uhkaa lähteä saman tien, kun mies kieltäytyy nielemästä sen luontaismyrkkyjä. Anoppi haluaisi tunkea meidän viemärimme täyteen etikkaa ja pienen korvat täyteen plantagoa ja tyynyn täyteen sipulia ja miehen ja minut täyteen tervaa, pihkaa, käärmeenmyrkkyä, molkosania, auringonhattua, johannesöljyä, serropeptaasia, kaalta, mivi totalia, valkosipulia ja kääriä koko hoidon luomuvillaan. Koska se haluaa, että me paranemme ja käytämme aina järkeviä kenkiä ja kesälläkin pipoa (mieluiten sellaista, jossa on sitä kuitua, joka nappaa auringon uv-säteilyn itseensä). Eikä se tahdo uskoa, että sen poika vaan haluaisi hieman lepoa ja kuumaa juotavaa. Miniä toki on vaan idiootti, joka ei anna sen pojan levätä vaan itsekkäästi nukkuu tautia pois. Siinä sitä on toinen huutomatsin aihe, kun anopilla on mielipide siitä, miten asioiden pitäisi meillä mennä ja mies selittää miten ne on.
Minä käperryn tiiviimmin peiton sisään ja yritän olla kuin en olisikaan. Tuo taistelu olisi pitänyt käydä jo ajat sitten ja minä olen liian kipeä ajattelemaan yhtään mitään. Mutta en voi olla höristämättä korvia, kun anoppi sanoo, että täällä pitää olla kusi sukassa, viitaten viime kertaan kun kielsin sitä tiskaamasta ja kolistelemasta kun pieni nukkuu päikkäreitä. Tekee mieli itkeä. Minä ja anoppi emme ilmeisesti mahdu enää saman katon alle. Tai mahdumme kunhan se ei ole meidän ahtaan kaksiomme katto.
Puhuin siitä psykiatrille viime käynnillä. Se kysyi, että mikä siinä on niin vaikeaa, asettaa rajat anopille, tehdä selväksi se että mitkä asiat kuuluvat minun ja mieheni parisuhteeseen ja mitkä asiat kuuluvat anopille. Enkä minä pohjimmiltaan tiedä. Ehkä pelko siitä, että menettää kuitenkin tärkeän ihmissuhteen. Niinkuin olen menettänyt vanhempani.
niin sulla on sekin trauma siellä taustalla.
no enpä ole sitä traumana ajatellut, mutta joo niin kai.
Puhuin myös siitä kuristavasta tunteesta pallean seudulla, kuin koskaan ei olisi riittävästi happea. Ja siitä, miten tunnen olevani valehtelija. En siis sillä tavoin, että puhuisin paskaa päivät pitkät ja huijaisin ihmisiä, mutta toisella tavalla. Etten anna itsestäni oikein mitään. Välillä olen sumua tai lipevä kala, josta ei saa minkäänlaista kouriintuntuvaa otetta. Valehtelija sillä tapaa että en sano mitä ajattelen.
Eikä pidä käsittää väärin, ei ihmisen tarvikaan olla aina sanomassa mitä ajattelee. Harva asia nyt todella kuuluu minulle. Enkä katso asiakseni olla aukomassa päätäni joka asiasta, mutta silloin kun todella on kyse jostain mikä koskettaa minua... Silloin tungen päätäni peiton alle ja toivon että ongelma menee pois. Vaikka tekisi mieli nousta ylös ja karjua
saatana tämä on minun kotini ja tuo on minun lapseni ja minä perkele tiedän, miten asiat täällä on
Ja siksi (osittain) minä olen ihmisarka. Kun välillä vie liikaa energiaa vaieta. Kun tuntuu, että jos lakkaa pitämästä itseään edes jollain tapaa paketissa, jos lakkaa pidättämästä hengitystään, alkaa laajeta ja levitä ja levittäytyä ja muuttuu yhdeksi niistä, jotka eivät koskaan kuuntele.
1 kommentti:
Olen miettinyt viimeaikoina paljon vastakohtapareja. Esimerkiksi vaikka tuota esiin nostamaasi vaikenemista vs niitä jotka eivät koskaan kuuntele. Mietin sitä, miten hassua sekin on, että molemmat ääripäät ovat samanlaista toimintaa. Kun vaikenee ja jää omiin oloihinsa, jättää sanomatta, sulkee osan itseään pois. Samalla tapaa kun jos jättää kuuntelematta ja paapattaa vain omia mielipiteitään, on suvaitsematon toisten ajatuksia kohtaan, sitä sulkee itseltään mahdollisuuden kehittyä ihmisenä. Molemmissa tilanteissa on jumissa, eikä edisty itsetuntemuksen suhteen.
Välillä on oltava itsekäs, toivottavasti opit sitä. Minä sain jokin aika sitten psykologiltani todella tyhmältä kuulostavan neuvon, kun se myönsi, ettei osaa lukea, milloin olen vihainen tai pettynyt tai tunnen negatiivisia tunteita vastaanotolla, vaikka se ukko onkin aina pitänyt itseään hyvänä tunteiden lukijana. Se käski minua sanomaan ääneen "nyt minä olen vihainen". Ihan käsittämätöntä. En sitä sille alkanut toitottamaan, mutta itselleni kyllä. Oikeastaan se tuntuu aika hyvältä, kun myöntää ääneen edes itselleen kokevansa jotakin "negatiivista". Sama pätee kai onneen ja hyvään oloon. Ehkä tuntemuksensa pystyy hyväksymään helpommin, kun myöntää niiden olemassaolon.
Toivottavasti paranette. Äläkä yritä liikaa anoppisi kanssa, kyllä se sinut hyväksyy sellaisena kuin olet. Ja jos ei hyväksy, se ei ole maailmanloppu. Sinussa ei ole mitään. Eikä anopissakaan ole mitään vikaa. Voihan se olla, että teistä vielä tulee maailman parhaimpia ystäviä, kunhan saatte säännöt selvitettyä. Anna aikaa, anna itsellesi lupa vetää herne nenään ja tehdä selväksi, että sinä ja miehesi teidän lapsenne kasvatatte. Koska niin se on. Jokainen mummo luulee tietävänsä aina paremmin (onhan jo omat mukulat kasvatettu), mutta nyt eletään kuitenkin eri aikoja kuin pari vuosikymmentä sitten.
Itsehän en oman "anoppini" (käytän lainausmerkkejä, sillä en osaa ajatella sitä virallisena anoppina) kanssa tule enää ollenkaan toimeen, alussa yritettiin kyllä, mutta nyt kaikki on vain sen mielestä minun vikaani. Ihan vaan sen takia, että en suostunut kuuntelemaan sen jatkuvia syytöksiä ja halvalla panemista.
Lähetä kommentti