Tiedän nyt, miten suorittaa fantasiakurssin. Seuraavat pari kuukautta ovat niin täynnä työtä, etten tiedä miten kaikesta selviän: tenttejä, esseitä ja muita papereita. Palkkatyö, tietysti. Ja lapsenhoitoa.
     Kävin nakkaamassa selvityksiä Kelalle ja työkkäriin. Kortilla oli sen verran rahaa, että saatoin ostaa kupin kahvia kantapaikassa. Pullan jouduin jättämään. Huomenna tulee palkka.
      Mies lupasi, että saan pari tuntia vapaata huomenna, saan kierrellä kaupungilla rauhassa. Haluan sen kylmänturkoosin luomivärin vain koska sillä on herkullinen nimi: Winterland.
      Minulla on rytmihäiriöitä.


Sunnuntaina käytiin pienen kanssa A:n luona. Illalla se saattoi meidät keskustaan bussipysäkille, mietti että mitä tekee nyt kun valmistuu nykyisestä koulustaan. Jos vaan jäisi kotiin. Nostaisi työmarkkinatukea ja opettelisi hoitamaan kotia. Mutta kun on ne, joiden mielestä ei ole mitään, jos ei ole palkkatyössä. Jos ei tee mitään aikuisten oikiaa. Sanon, että antaa niiden sitten tehdä ne aikuisten oikeet hommat. A huokaisee tuskastuneena.

Mutta ku ei ees se... Ku valtaosa työstä, mitä ihmiset tekkee, on turhaa. Ja ne työt, mistä maksetaan eniten, on niitä turhimpia. Nii eikö se oo ihan sama jäähä kottiin ja tehä taidetta, ku ei se oo sen turhempaa...


En ehdi sanoa mitään, bussi tulee. Nostan pienen vaunut sisälle, lukitsen jalkajarrun ja istun viereiselle penkille. Pieni nukkuu. Jatkan keskustelua päässäni.

Joo, kapitalistinen systeemi ja plaaplaa. Talousjärjestelmä toimii höyryllä, ainoa oikea työ on sitä, josta saa palkkaa ja maksaa veroja ja voi kuluttaa ja ostaa hyödykkeitä ja valmistaa hyödykkeitä toisten ostettaviksi ja läpäläpä... Paljon turhaa työtä. Jos aattelet, että se on oikee systeemi ja työtätekevät on parempia ihmisiä, nii mee töihin. Mutta jos et, nii hoida kotia ja tee taidetta ja tee niin koska haluat, äläkä mieti kuka on turha ja kuka ei. Se siitä. 
   
Välillä tuntuu, että olen yksinkertaisesti jo liian vanha eksistentiaalisille kriiseille.
     

perkele

                                                             Lauantai


Pieni yskii ja sen nenä vuotaa. Minusta tuntuu, kuin minut olisi yritetty murentaa pihviksi. Kurkussa on kaktus. Leikkaan jossain välissä hiukset. Lopun aikaa makaan.


                                                             Sunnuntai


Pieni juoksee ympäriinsä, pyörii akselinsa ympäri, kävelee varpaillaan, nauraa niiskuttaa ja yskii. Minä makaan sängyssä, en jaksaisi nostaa päätä pielukselta. Mies lähtee kauppaan, minä menen kylpyhuoneeseen. Ovikello soi en jaksa, postiluukusta tungetaan pakettia. Luulen, että se on oppilas joka tuo käsikirjoitustaan.
     Mies tulee kaupasta, sanoo että sisko soitti. Kävivät oven takana tuomassa paketin minun vanhemmiltani, vaatteita pienelle. Ei käsikirjoitusta. Huokaisen helpotuksesta ja kuitenkin samalla kiristävä tunne pallean tienoilla voimistuu. Soitan siskolle ja selittelen.

Kun minun lämpöni nousee iltaa kohden, mies soittaa äidilleen, että voiko se tulla huomenna avuksi.


     


                                     maanantai


Anoppi tulee yhdeksän jälkeen. Kaksi minuuttia sen tulosta poika ja äiti huutavat toistensa suihin. Anoppi on ostanut molkosania ja joitain homeopaattisia troppeja ja mies on raivoissaan ja turhautunut ja anoppi uhkaa lähteä saman tien, kun mies kieltäytyy nielemästä sen luontaismyrkkyjä. Anoppi haluaisi tunkea meidän viemärimme täyteen etikkaa ja pienen korvat täyteen plantagoa ja tyynyn täyteen sipulia ja miehen ja minut täyteen tervaa, pihkaa, käärmeenmyrkkyä, molkosania, auringonhattua, johannesöljyä, serropeptaasia, kaalta, mivi totalia, valkosipulia ja kääriä koko hoidon luomuvillaan. Koska se haluaa, että me paranemme ja käytämme aina järkeviä kenkiä ja kesälläkin pipoa (mieluiten sellaista, jossa on sitä kuitua, joka nappaa auringon uv-säteilyn itseensä). Eikä se tahdo uskoa, että sen poika vaan haluaisi hieman lepoa ja kuumaa juotavaa. Miniä toki on vaan idiootti, joka ei anna sen pojan levätä vaan itsekkäästi nukkuu tautia pois. Siinä sitä on toinen huutomatsin aihe, kun anopilla on mielipide siitä, miten asioiden pitäisi meillä mennä ja mies selittää miten ne on.
     Minä käperryn tiiviimmin peiton sisään ja yritän olla kuin en olisikaan. Tuo taistelu olisi pitänyt käydä jo ajat sitten ja minä olen liian kipeä ajattelemaan yhtään mitään. Mutta en voi olla höristämättä korvia, kun anoppi sanoo, että täällä pitää olla kusi sukassa, viitaten viime kertaan kun kielsin sitä tiskaamasta ja kolistelemasta kun pieni nukkuu päikkäreitä. Tekee mieli itkeä. Minä ja anoppi emme ilmeisesti mahdu enää saman katon alle. Tai mahdumme kunhan se ei ole meidän ahtaan kaksiomme katto.

Puhuin siitä psykiatrille viime käynnillä. Se kysyi, että mikä siinä on niin vaikeaa, asettaa rajat anopille, tehdä selväksi se että mitkä asiat kuuluvat minun ja mieheni parisuhteeseen ja mitkä asiat kuuluvat anopille. Enkä minä pohjimmiltaan tiedä. Ehkä pelko siitä, että menettää kuitenkin tärkeän ihmissuhteen. Niinkuin olen menettänyt vanhempani.

        niin sulla on sekin trauma siellä taustalla.
        
        no enpä ole sitä traumana ajatellut, mutta joo niin kai. 


Puhuin myös siitä kuristavasta tunteesta pallean seudulla, kuin koskaan ei olisi riittävästi happea. Ja siitä, miten tunnen olevani valehtelija. En siis sillä tavoin, että puhuisin paskaa päivät pitkät ja huijaisin ihmisiä, mutta toisella tavalla. Etten anna itsestäni oikein mitään. Välillä olen sumua tai lipevä kala, josta ei saa minkäänlaista kouriintuntuvaa otetta. Valehtelija sillä tapaa että en sano mitä ajattelen.
     Eikä pidä käsittää väärin, ei ihmisen tarvikaan olla aina sanomassa mitä ajattelee. Harva asia nyt todella kuuluu minulle. Enkä katso asiakseni olla aukomassa päätäni joka asiasta, mutta silloin kun todella on kyse jostain mikä koskettaa minua... Silloin tungen päätäni peiton alle ja toivon että ongelma menee pois. Vaikka tekisi mieli nousta ylös ja karjua

saatana tämä on minun kotini ja tuo on minun lapseni ja minä perkele tiedän, miten asiat täällä on


Ja siksi (osittain) minä olen ihmisarka. Kun välillä vie liikaa energiaa vaieta. Kun tuntuu, että jos lakkaa pitämästä itseään edes jollain tapaa paketissa, jos lakkaa pidättämästä hengitystään, alkaa laajeta ja levitä ja levittäytyä ja muuttuu yhdeksi niistä, jotka eivät koskaan kuuntele.