Kirjallisuusterapian tentti perjantaina meni sivusuun. Antologian kasaaminen oppilaille venyy. Olen haalinut käsiini ilmeisesti sittenkin paljon, ehkä liikaa.
     Taideaineiden vastaava soittaa ja sanoo, että syksyllä jatketaan. Kuulemma kurssitarjontaa virtaviivaistetaan, mutta minä jatkan silti. Olisi tuo ollut kumma, jos olisi mennyt toisin. Mutta en ole helpottunut. Tavallaan olisi ollut parempi, jos olisi päässyt tuosta ilman omaa syytään ja joutumatta tekemään päätöksiä, joita olisi sitten tullut punnittua liiankin pitkään olisiko tuota pitänyt sittenkin jatkaa kun ei se leipä puista tipu...


Poskionteloihin pakkautuu limaa, koko pää sykkii. Minä syön vitamiineja ja yritän saada nukuttua, mutten siltikään muista olleeni koko ikänäni tällä tavalla yhtenään kipeänä. On aikaa ajatella huono äiti huono ope huono oppilas. Ja minä tiedän, että varsinkin ne huono äiti - marttyyrimäryt ovat juuri sitä ihtiään, mutta en voi olla miettimättä sitä miehelle ääneen saunassa. Että missä kohtaa sitä voi ajatella olevansa riittävän hyvä? Minulla ei ole oikein koskaan ollut siitä sellaista välitöntä tietoa, sitä tuntua, että tässä on hyvä. Ei jatkuvasti ainakaan. Nykyään toki enemmän, kuin aikaisemmin, mutta silti...
     Ei kai sitä tiedä kuin vasta jälkeenpäin, kun pieni tietää kertoa, missä meni pieleen. Että oliko äiti liian poissaoleva silloinkin kun oli paikalla. Vai oliko sittenkin tarpeeksi, että oli vaan ihiminen.